Mutta paljo toiveiden aiheita ei nuorilla papeilla tosiaankaan ollut, sen osoittivat yhä uudet uutiset. Vakoojia oli palannut ilmoittaen, että Ivar Tavast on keräämällään huovijoukolla todella samoamassa Hämeenlinnasta juuri Päijännettä kohti. Se tieto oli kuitenkin vihdoin omansa saamaan aikaan jotakin toimintaa talonpoikain joukossa. Martti Vilpunpojan johdolla he nyt ryhtyivät varustautumaan, vastaanottaakseen Ivar-herran hyökkäyksen, ja tämä työntouhu, johon viimeinkin oli päästy käsiksi, se näytti heti valavan talonpoikiin taas uutta intoa ja päättäväisyyttä. He aikoivat vastaanottaa herrat huoveineen siellä kuumilla tervehdyksillä, antaa heille uudet, paremmat selkäsaunat ja sitten samota heidän perässään Hämeenlinnaan ja minne asti tahansa. Taas oli uhmaa ja iloista rohkeutta talonpoikain hyörinässä.
Martti Vilpunpoika oli valinnut puolustautumispaikaksi Nyystölän kylän, kirkolta kappaleen etelään päin erään Päijänteen lahden rannalla, missä talonpoikain pääjoukot jo majailivat. Tämä kylä nyt muonitettiin ja varustettiin, sinne kerättiin kaikki pyssyt, mitä retkeläiset matkallaan olivat saaneet herrastaloista ryöstetyiksi, — pienen joen varrella olevasta suurimmasta, neliönmuotoisesti umpeen rakennetusta talosta oli tehtävä oikea linna. Sinne nyt retkeläisiä joka taholta keräytyi ja keskittyi ja sinne käveli Mikko-pappikin Padasjoen pappilasta eräänä päivänä talonpoikain uutta innostusta ihailemaan ja heitä hänkin puolestaan rohkaisemaan.
Mutta kun hän sieltä taas oli kovaksi poljettua rantatietä kävelemässä takaisin kirkolle, silloin tapasivat hänet Matti Leinonen ja Erkki Pentinpoika ynnä pari sysmäläistä, jotka olivat häntä hakemassa. Miesten kasvoilla oli vakava, huolenalainen ilme, ja huoleen tosiaan antoikin aihetta se uutinen, joka heillä nyt oli Mikolle kerrottavana.
Äsken palanneet vakoojat, jotka olivat tuoneet tiedon Ivar Tavastin huovijoukon kulusta Padasjokea kohti, ne olivat samalla kertoneet toisenkin havaintonsa, joka näitä Sysikorven miehiä aivan erityisesti painosti. Toinen, pienempi huovijoukko oli myöskin ollut liikkeellä Päijänteen eteläkärjessä, ja siinä olivat vakoojat tunteneet Hämeen itäisen kihlakunnan voudin, Matti Tordinpojan, sekä Sipin, Koskipään herran. Mutta tämä joukko ei ollut kulkenut pohjoiseen Padasjoelle päin, se oli samonnut Asikkalaan ja laskeutunut siellä jäälle, suunnaten kulkunsa Päijänteen itäiselle rannalle vievälle viittatielle. Rantakylässä, jossa tämä joukko oli murkinoinut, oli kerrottu sen olevan lähdössä Sysmään kurittaman tätä kapinan ahjoa ja pesäpaikkaa…
— Kostamaan, lisäsi Leinonen käheällä äänellä, ylläolevat tiedot
Mikolle kerrottuaan. — Koskipään herra oli ollut mukana.
Veri tuntui pakenevan nuoren papin kasvoilta, kun hän näitä tietoja kuunteli, ja häntä rupesi kouristamaan sydänalasta. Heti kun Koskipään nimi mainittiin, oli hänelle selvää, minne tuota huovijoukkoa nyt johdetaan, ja häntä karmaisi kohta ankara itsesyytös sen johdosta, että hän niin hyväuskoisesti oli täällä maita matkaillut, otaksumatta ja ajattelematta, että hirmuisin vaara saattoi takanapäin uhata sitä, joka oli hänelle rakkain ja kallein maailmassa. Soinnuttomalla äänellä hän nyt Leinoselle vastasi:
— Niin, Sipi tietää kyllä, minne hän matkansa suuntaa!
— Ja sen voi helposti arvata, minkä selvän hän tekee Karmalan avuttomissa kylissä. Hän on käärmettynyt äskeisistä kärsimyksistään, ja hänellä on musta sisu!
Levottomuus viilteli nuoren papin herkkää sydäntä, kun hän muisteli kirkassilmäistä tyttöään, jota Sipi niin kiihkeästi oli omakseen halunnut, ja hänestä tuntui, että jotakin olisi hänen vielä viime hetkessä yritettävä tuon kamalan ryöstön ehkäisemiseksi. Palavin silmin, melkein läähättäen, asettui hän Leinosen eteen kysyen:
— Mitä ajattelette, voiko Karmalan kylää enää mikään pelastaa?