Rauhallista vielä olikin Savossa, sen hilpeä kansa kohteli häntä, kotiin ajaessaan, vanhalla herttaisuudellaan, ja itse koskilinnassakin oli kaikki kunnossa. Siellä oli hänen poissaollessaan isännyyttä ja päällikkyyttä pitänyt hänen toimelias ja ankara emäntänsä, Inga-rouva, Boijen sukua, eikäpä siellä nyt paljo sotapäällikkyyttä tarvittukaan. Sillä linnassa oli aseväkeä vähän. Sen harvain, vakinaisten linnannihtien lisäksi olivat hänen lankomiehensä, sotaeverstit Antti Boije ja Aksel Kurki, sijoittaneet Götrikin hoitoon Olavinlinnaan lipullisistaan pienet osastot ratsuväkeä, jota heidän oli Länsi-Suomessa vaikea saada mahtumaan linnaleiriin. Näistä osastoista komensi ensinmainittua eräs kankea saksalainen palkkasoturi Hannu von Oldenburg ja toista turkulainen ratsumestari Juhana Martinpoika, Sillan sukua, — nämä muodostivat linnan esikunnan. Eikä Götrik arvellut tätä suurempaa sotavoimaa linnassa tarvitsevansakaan, joskin joku laine toisten maakuntain kapinaliikkeestä loiskautuisi hänenkin lääniinsä.
Joulupyhät oli siten saarilinnassa vietetty kaikessa rauhassa. Jo kotimatkallaan oli Götrik-herra toimittanut voudeilleen ja nimismiehille käskyn laittaa heti tiedot linnaan, jos heidän piirissään jotakin levottomuutta esiintyisi. Mutta mitään sellaista viestiä ei ollut saapunut, uusi vuosi teki alkuaan ja Götrik-herra, joka ei äsken ollut Turusta päin saanut mitään tietoja, arveli tuon talonpoikain kapina-haihatuksen jo Hämeessäkin asettuneen.
Niin istuttiin eräänäkin tammikuun päivänä (1597) linnan arkituvassa kuin perheen kesken, kaikki esimiehet ja asemiehet ja talon naiset koolla, lämmittävän pystyvalkean ääressä pieniä puhdetöitä naperrellen. Silloin lennähti rantavahti tupaan ja kertoi, että vieraita pyrkii salmen takaa linnaan. Se oli harvinainen tapaus tässä eristetyssä erämaanlinnassa, jossa harvoin kävi vieraita. Götrik-herra itsekin kiirehti linnan pihalle saapuvia vastaan. Hän odotti näet jännityksellä tietoja Turusta ja arveli sanantuojan nyt vihdoinkin saapuneen.
Ulkona oli jäinen usva; synkkänä kohisi virran vesi jäätyneiden rantojensa välitse, muuten oli erämaa eloton ja harmaa. Sieltä usvan keskeltä nousi nyt vartijan saattamana linnanpihaan turkkeihin vyötetty, pyylevä vieras, joka tullessaan puhkui ja huohotti ja jo ennen tupaan ehtimistään julisti kovalla, hätäisellä äänellä:
— Suursavossa on kapina, ilmikapina! Minä pakenin henkeni hinnalla…
— Mitä houritte, kirkkoherra, rauhoitteli Götrik vierastaan tervehtiessään. — Mutta käykäähän peremmäs, riisutaan turkit…
Vieras oli Mikkelin suuren emäseurakunnan kirkkoherra Hannus Mikonpoika Savilahdesta, vanha, puhelias rovasti, jonka pappilassa Götrik usein matkoillaan oli majaa pitänyt ja jonka hän nyt heti oli tuntenut hänen puhkuvasta, kimeästä äänestään. Tasainen, järkkymätön maalaispappi, jota eivät pienet tärinät heilutelleet, mutta nyt näkyi hän olevan kovasti kiihdyksissään. Siinä kallokkaita riisuessaan laski hän jo tulemaan suustaan vuolaana virtana pitkää, sekavaa juttua pappilaansa saapuneista aseellisista miehistä, marski Flemingin kirjeistä, sadoista asestetuista talonpojista, vangituista airuista ja ennen kaikkea omasta hirmuisesta säikähdyksestään.
— Rauhoittukaa, rovasti, istukaa, kehoitteli tarkkaavaksi käynyt linnanherra, joka ei tuosta torvenaan juoksevasta puhetulvasta vielä saanut mitään järkevää tolkkua. Hän toimitti vilusta saapuneelle vieraalleen lämmitettyä olutta, istutti hänet takan ääreen ja kyseli, asettaen nojatuolinsa hänen eteensä, tyynesti ja rauhoittavasti:
— Kertokaahan, rovasti, kaikki järjestyksessä. Mikkelin pappilaan hyökkäsi siis aseellisia miehiä? Mistä päin ne tulivat!
— Hämeestä päin, Sysmästä, Vahvajärven salolta ne Suursavoon tulivat, mutta sanoivat samoavansa kauempaa, Rautalammen erämailta…