Mutta piispa kiinnitti tutkivasti, vaikka samalla miltei isällisen hellästi, katseensa marskiin, jonka kasvojen piirteistä hän koetti tämän mielialoja lukea. Hän oli marskin kehitystä tämän lapsuudesta asti opettajana ja neuvonantajana seurannut, tiesi hänen onnensa nyt laskeutuneen aallonpohjalle ja tunsi hänen vihamiestensä jatkuvat vehkeet ja juonet, ja hän koetti nyt tutkia, miten nuori ylimys nämä vastoinkäymisensä kesti. Maunu tunsi nuoren ystävänsä suuret lahjat, mutta myöskin hänen rajattoman kunnianhimonsa; itse hän oli marskia aikoinaan vallan huipulta väistymään neuvonut, jotta tämä sitä varmemmin taas kerran pääsisi harjalle nousemaan, ja häntä nyt vain huoletti se, ettei arvostaan arka ylimys ärsytettynä malttamatonta askelta astuisi.
— Noo, kysyi hän harvakseen, — tulevatko huonot uutiset tällä kertaa idästä, Viipurista, vaiko lännestä, Tukholmasta?
— Mistä tiedät, isä, uutiset huonoiksi?
— Ymmärsin sen viestistäsi, näen sen katseestasi.
— Niin, ehkä niitä voisi yhtähyvin sanoa hyviksikin uutisiksi, virkahti marski miettiväisenä. Mutta hänen sotaisa ystävänsä kiirehti lisäämään:
— Hyviä ne ovat, yksinomaan hyviä. Nyt saadaan taas pitkistä ajoista haarniskaan pukeutua ja hiukan heilauttaa pikku Kristofferin kultaista tuolia.
Mutta vanha piispa puisteli päätään:
— Sellaisia uutisia en sanoisi hyviksi. Mutta kertokaa, — viestit tulevat siis uudelta kuninkaalta?
— Niin, vaikka ehkä kylläkin välillisesti Viipurista.
Ja marski kertoi vanhukselle äsken saamansa kuninkaallisen haastekirjelmän sisällön ja siirtyi sitten siihen kysymykseen, miten hänen piti tuohon haasteeseen vastata. Pitikö hänen vastata kirjeellä, jossa hän selvin ja jyrkin sanoin osoittaa kuninkaan vaatimukset ristiriitaisiksi juhlallisesti solmitun sopimuksen kanssa, vai oliko hänen oltava mitään selitystä antamatta, nostettava laivaston ankkurit ja purjehdittava aseväellä haasteeseen vastaamaan.