Ja tämä jälkimmäinen, epäluulon ja kinan kanta, se pian molemmin puolin yleisimmäksi pääsi. Alkumatkalla ei kuitenkaan, kun venheitä kiskottiin vetotaipaleiden poikki ja vanhaa rajaa vielä vähän muistettiin, ilmeistä toraa syttynyt. Kuljettiin suoraan pohjoiseen, vedettiin raja Vahvajärveä pitkin ja sovinnossa jätettiin Juuritaipale, jossa Karmalan Laurilla oli uudispirttinsä jo kattopäällisenä, Hämeen puolelle. Mutta kun Veneheitosta, hämäläisten vanhasta valkamasta, oli soudettava eteenpäin niitä vesiä, joilla savolaisten myöskin oli viime vuosina ollut tapa kalassa kulkea, silloin alkoivat vaikeudet. Molemmilta puolin näytettiin, millä rannalla heimolla kulloinkin oli ollut kalasaunansa ja nuottatalaansa, ja nuo tiedot kävivät tietysti heti ristiin. Miehet kiistelivät, mielet kiihtyivät. Mutta pohjalaiset lautamiehet, joista varsinkin vanha Halliparta oli ovela ja varma mies, auttoivat kumminkin Olavi-ritarin lopultakin löytämään keskitien, johon riitelijät, vaikkapa muristen, tyytyivät. He rakensivat silloin kiireellä pyykkipatsaan jonkun selkäsaaren kunnaalle tai kallioniemen kärkeen ja soutivat siitä salmia ja virtoja ylöspäin, oikaisten korpeen ja kankaille silloin, kun vesistöt mutkittelivat. Molempain heimojen erämiehet soutivat johtajavenheen perässä, kappaleen matkan päässä toisistaan, mutta soutivat päätään pudistellen, sillä he jo epäilivät, mitenkähän siitä vastainen pyyntimies tuon rajan tuntenee…
Päästiin näin Hankavetten ohi ja soudettiin Kylmäjärven selkiä pitkin, jotka nyt heinäkuun paisteessa lämpöisinä helottivat. Iloisena ohjasi siellä Olavi Niilonpoika itse johtajavenhettään noita pitkulaisia, lehtevärantaisia selkiä ja mutkittelevia salmia pitkin, aikoen ne tapansa mukaan jakaa kahtia kilpailevain heimojen kesken. Mutta silloin rupesi kuulumaan hänen perästään äänekästä mökää, ja kun hän muutamassa salmessa kääntyi taaksepäin seuralaisiaan katsomaan, niin istuivat nämä airot pystyssä venheissään ja huusivat:
— Tästä me emme eteenpäin souda, nämä ovat hämäläisten ikivanhoja vesiä!
— Meidän takamaitamme ei saa halkaista!
Oli taas laskettava saaren rantaan kuuntelemaan molempain riitapuolien väitteitä. Mutta tällä kertaapa ei neuvotteluissa päästy yli eikä ympäri. Savolaisetkaan eivät tahtoneet hellittää näistä kalaisista vesistä, näitä virtoja myöten oli heidän välttämätön kulkea suuremmille pyyntijärvilleen. Ja kun lautamiehet tunnustivat hämäläisten oikeudet vanhemmiksi, niin uhkasivat savolaiset päistikkaa soutaa kotiinsa ja palata takaisin toisilla vehkeillä pyyntipaikkojaan puolustamaan…!
Neuvottomina seisoivat rajankävijät saaren korkeimmalla harjulla, katsellen ympäröiviä maisemia, ja he koettivat turhaan saada kiisteleviä sopimaan. Siinä tingittiin päivä iltaan asti, mutta yhtä hellitämättömiä olivat molemmat heimot; äänekäs tora kaikui vain yli aution selän, eivätkä sovinnon puhujat saaneet enää sananvuoroakaan. Silloin, illan suussa, suuttui vihdoin Olavi-ritarikin, joka muutoin aina oli milloin leikkisällä, milloin vakavalla sanalla saanut sekasolmun avatuksi, suuttui ja huusi kuumenneille kiistelijöille:
— Tämä tora jo minulle riittää. Olen parhaani koettanut teille rajaa saadakseni, — nyt palaan minä tästä paikasta takaisin ja jätän rajankäynnin sikseen. Sopikaa sitten miten tahdotte! Aamulla käännetään meidän venhe tästä Ilottomasta salmesta etelään päin, jääkää tänne sitten vaikka tappelemaan!
Mutta eipä edes se uhka saanut kiihtyneitä erämiehiä peräytymään.
Savolaisten puolelta vastattiin heti suuttuneelle ritarille:
— Kääntyvät tästä vedet itäänkin, sinne soudamme me!
Mutta hämäläiset heille ilkkuivat: