Vilppu katseli rannassa pohteissaan hääriviä miehiä ja oivalsi pian Laurin oikeassa olevan. Mutta hänen levoton mielikuvituksensa teki sittenkin ankaraa työtä. Hän oli ennen ollut eräretkilläkin innokkaimpia tappelumiehiä, vieras oli hänelle sovinnonhierojan virka, mutta nyt hän tahtoi kuitenkin koettaa, eikö hän voisi sittenkin tehdä kotikansalleen sitä palvelusta, jolle se ei tällä hetkellä itse osannut arvoa antaa, — ja samalla nimenomaan vanhalle erätoverilleen. Tuokion kuluttua hän jo virkahti Laurille, kääntyen takaisin telttaan päin:
— Annahan olla, eiköhän tästä sittenkin saada retkeä eteenpäin solumaan!
Hän meni Olavi-herran puheille. Tämä oli jo todella lopen suuttuneena talonpoikain riitoihin antanut miehilleen käskyn aamulla kääntää keulan etelään päin, mutta hän kuunteli nyt kuitenkin vielä, mitä tuolla iloisella asemiehellä, johon hän matkan varrella oli oppinut mieltymään, oli hänelle ehdotettavana. Ja Vilpun ehdotus huvitti heti hilpeää ritaria: hän muutti kuin muuttikin äskeisen päätöksensä. Ratkaisevimmin lie siihen kuitenkin vaikuttanut asian tyynempi harkinta, — Olavi-ritari muisti, kuinka tärkeänä tehtävänä Kaarlo Knuutinpoika hänelle tämän rajankäynnin oli uskonut. Mutta sukkelan asemiehen suunnitelman mukaan hän päätti yllättää kiistankuumat talonpojat.
Aikaisin olivat kaikki venekunnat aamulla jalkeilla, lähteäkseen kotimatkalle keskenjääneeltä rajankäynniltä. Mutta muita ennen oli tänä aamuna kuitenkin johtajavenhe vesillä; siinä istui jo Olavi-herra matkavalmiina, kun Savon ja Hämeen miehet vasta nouseskelivat sammuneiden nuotioittensa äärestä. Aamu oli pilvinen, taivaalta oli maata vasten laskeutunut tahmea talma, ja sumun läpi näkivät talonpojat, miten johtajavenhe vesille laski. Mutta sieltä selältä, sumun keskeltä, kuului Olavi-ritari maissa vielä viipyville venhekunnille julistavan:
— Me jatkamme rajankäyntiä, koska sen hallitus on tehtäväksemme antanut. Seuratkoon meitä kuka tahtoo, palatkoon ken haluaa. Mutta tuossa näette tämän saaren harjulla rajapatsaan, ja siitä kulkee raja edelleen keskeltä selkää pohjoiseen, jonne nyt lähdetään uutta patsasta pystyttämään. Hän seisoi venheensä perässä ja viittasi kädellään korkeaan kivikumpuun, joka sumun läpi saaren harjulta kuulsi, — sen olivat nihdit Vilpun johdolla siihen yöllä rakentaneet. Varmalla äänellä ritari sitten komensi:
— Eteenpäin!
Ja johtajavenhe läksi soljumaan sumukkoon. Ällistyneinä katselivat talonpojat, niin savolaiset kuin hämäläiset, sen loittonemista, katselivat tuota valmista, korkeaa kivikumpua ja katselivat taas toisiaan. Mutta vain hetken he niin ääneti seisoivat. Venhekunta toisensa perästä rupesi jo vesille joutumaan, kiirehtiäkseen johtajavenheen perään, ja jo laski niistä viimeinenkin Ilottomasta salmesta selälle. Synkästi kiroillen varsinkin hämäläiset tätä taivalta soutivat, ja päätään punoen he katselivat jäljelle jäävää kivikumpua, jonka he käsittivät omalle, vanhalle takamaalleen pystytetyksi. Mutta se asia oli jo ratkaistu, eivätkä he uskaltaneet rajankäynnistä poiskaan jäädä, sillä he pelkäsivät etujensa ja oikeuksiensa silloin vielä pahemmin joutuvan kärsimään.
Onnistunut oli Vilpun yllätysneuvo. Ja kun päivä oli salmivesiä taas pohjoiseen päin soudettu ja kun illalla yövyttiin vesistön ylempään päähän, johon nihdit kävivät uutta rajakiveä pystyttämään, silloin ei kukaan enää riitaa haastanut, — se oli silloin jo myöhää!
Kankaita katkaisten ja virtoja sauvoen saavuttiin siitä Iisveden laajoille selille. Siinä oli vettä jakaa niin Hämeen kuin Savonkin puolelle, ja riittävästi jäi riistamaita ja kalahautoja kuitenkin molemmille, — siksi sujui siellä soutu nopeammin. Mutta myrtyneitä olivat yhä erämiesten mielet, ja kun ehdittiin kalaisen Nilakan niskaan, niin jo rupesi taas sekä vanha viha että veres ärtymys ilmoille pursuamaan. Nämä olivat juuri niitä kaukaisia kala-apajoita, joista enimmät erämaankahakat olivat aiheutuneet ja jonne useimmat urhokkaat erätaistelijat olivat heimovihan uhreina uupuneet. Raskaat muistot nousivat siellä soutajia vastaan, katkerat vainon muistot, jotka valoivat uutta sappea jo ruvettuneisiin haavoihin ja taas jäähdyttivät sovinnon mielen ja rauhanhalun.
Karvasta polttoa tunsi Laurikin rinnassaan, kun hän oikean hangan puolella soutaessaan katseli noita sivulle jääviä, karuilta näyttäviä Nilakan rantoja. Nehän olivat hänellekin niin suruntutut nuo rannat, että hänestä melkein tuntui, kuin olisivat tänne kaatuneiden erämiesten haamut viittoilleet hänelle sieltä etäältä ruskahtavain rantaleppäin takaa ja ankarapiirteisin kasvoin nuhdelleet häntä siitä, että pojasta oli polvi pehmennyt. Nuo vainajathan olivat ensimmäisen Lapinkiertäjän oikeudella omikseen ottaneet nämä järvet ja rannat ja jättäneet ne perinnöksi pojilleen ja poikainsa pojille. Ja nämä pojat ne nyt täällä soutivat savolaisten rinnalla, tinkien näille pois niitä apajoita ja hirvisaloja, joita puolustaen isät olivat kaatuneet!