Mutta ilkkuen jo Ohto jatkoi:
— Ei kuulu miestä, sellaisia ne ovat Hämeen uroot…
Jo tunkeusi Ilvesmäki miesjoukosta esiin, ja hänen eteensä syöksähti nyt Laurikin ärhentävää haastajaa vastaan —, yleinen rysy molempain heimojen välillä näytti siinä auttamattomasti syntyvän, toisen kerran samalla sotasaarella.
Mutta silloin kuului rannasta, riiteleväin välistä — siitä, mihin Olavi-ritarin johtajavenhe oli laskettu — jyrähtävä ääni, joka käskevästi huusi:
— Lapsettaako teitä, ikämiehet, kun tyhjästä sodan teette. Asettukaa, nyt ei olla veritöillä, vaan rauhan matkoilla!
Se sana vaikutti heti jäähdyttävästi, miehet pysähtyivät hiukan noloina tätä nuhtelijaa kuuntelemaan. Se oli tuo harmaapartainen lautamies, joka oli venheen nokassa seisomaan noussut ja nyt tappelunhierojat palautti järkiinsä. Mutta kun Halliparralle kerrottiin, mistä tämä riita oli syntynyt, niin hän ei sitä enää ivannut, vaan astui miesten keskelle ja virkkoi lauhkeammin:
— Meillä oli myöskin siellä Pohjan perillä aikoinaan tällaiset samanlaiset katkerat veljesriidat kalavesistä ja ansametsistä, tapella nujuutettiinkin sekaan. Mutta nyt me emme siellä enää keskenämme tappele, vaan sovinnossa yhdessä käymme kalajärvillämme, — vaikkei ole siellä rajoistakaan tietoa.
Ikäänkuin helpotuksen tuntein äskeisen kiihkon jälkeen keräytyi nyt miehiä molemmilta puolin Halliparran ympärille, ja jo kohta Sipi kysäisi:
— Mikä teihin sen mielenmuutoksen toi? — Täällä on sovinto hidas syntymään!
Halliparta katseli tuokion miesjoukkoa, joka jo oli melkoisesti tyyntynyt, mutta jonka keskeltä hän yhä vieläkin vihaisia katseita näki, ja hänessä syntyi tuuma johtaa noiden tulistuneiden eriheimoisten ajatukset hetkeksi kaukaisempiin asioihin ja tasaisemmille tanterille.