Pari viikkoa siitä sai kuluneeksi, niin jo tuli pyyntipirtillemme Maanselän takaisia karjalaisia rihkamoitaan kaupustelemaan. Epäillen heitä kohtelimme, sillä vanhastaan jo heidän kavaluutensa tunsimme, mutta pyhästi Vienan miehet nyt vannoivat ja vakuuttivat, että nyt on rauha solmittu, nyt ei enää ryöstetä eikä tapella… Jatkoimme siis pyyntiä. Silloin jo aavistimme, että parasta olisi tainnut olla pysyä iiläisten kanssa sovinnossa, mutta pilaile olivat nyt särkyneet välit. Ja itseksemme ilkuimme, että jospa palaakin vainolainen, niin ei se nyt meidän, liminkalaisten, kimppuun käy, vaan harvalukuisampia iiläisiä se nyt ahdistamaan rupeaa…
Mutta tulipa se meidänkin niskaamme ja hirmuna tulikin. Vasta jäljestäkäsin saimme tietää, että karjalaiset olivat kyllä ensiksi iiläisten järville hyökänneet, polttaneet heidän saunansa ja heidän saaliinsa ja pyydyksensä ryöstäneet, — mutta eivätpä iiläiset, vihoissaan kun olivat, siitä meille sanaa laittaneet. He olivat, sikäli kun eivät olleet kahakassa kaatuneet, paenneet hankia myöten korpeen ja sinne kätkeytyneet…
Mutta tuosta ensi verivoitostaan lienevätkin karjalaiset hurjistuneet, — he samosivat nyt salon halki meidänkin pirteillemme. Oli palmusunnuntaiaamu, muistan sen vielä hyvin, kaunis ja kirkas kevätaamu se oli. Muutamia miehiä oli meiltä jo metsässä loukkuja kokemassa, mutta enimmät eräväet nukkuivat vielä pirtissä. Silloin hyökkää korven laidasta partaista miestä kuin pilveä, keihäät sauvoina, kirveet vyöllä, — samojakin miehiä oli siinä joukossa, jotka pari viikkoa sitten olivat kaupoissa käyneet ja rauhaansa vannoneet. Eihän siinä vastarintaa meidän puolelta ensin yritettykään, rauhallisesti koetettiin vain vieraita puhutella. Mutta karjalaiset nyt mahtailivat, että nämä ovat muka heidän riistamaitaan, siksi muka ottavat he nyt veroinaan meidän saaliit … ja ottamaan kävivät. Sitä ei tietenkään meidän miesten sisu suvainnut; käytiin aseisiin mekin. Mutta vähäväkisiä olimme, vainolainen meidät nujersi, köysiin sitoi, hangelle heitti.
Ja silloin se juhla alkoi —, pintaani karmii vieläkin, kun sitä muistan. Sillaikaa kuin toiset heistä meidän eväillämme mässäsivät, kiskoivat toiset huvikseen Limingan miehiä jaloista korkeaan petäjänoksaan ja rakensivat risuista tulen alle, — elävältä siten meikäläisiä kärvensivät ja polttivat. Mutta jos kuka ei siitä kidutuksesta kuollut, ennenkuin nuora poikki paloi, sille sitoivat he köyden tiukkaan pään ympärille, painoivat kartun köyden alle ja kiersivät, kiersivät, kunnes silmät pullistuivat onnettoman päästä…! Se oli petojen iloa! Ja kun he toiselta vangiltaan olivat viiltäneet vatsan auki, niin että suolet maahan roikkuivat, niin pakottivat he hänet vielä niinikään kiertämään tuota savustuspetäjäänsä, kunnes mies vihdoin kuolleena hangelle kepertyi…
Teitä puistattaa se meno, näen sen, — mitäs sitten minua, jonka täytyi sitä vierestä katsoa, nähdä veljiäni rääkättävän ja odottaa omaa vuoroani! Näin, kuinka vaimoni ja lapseni surmattiin. Naiset he riisuivat alasti hangelle ja sitoivat heidät tuohon samaan petäjään ja siinä heitä pieksivät … toisilta he rinnat leikkasivat irti ja toisia raastoivat mukanaan, orjikseen… Mutta lapset, joita niitäkin eräillä perheillä oli mukanaan haukivesillä, ne he potkivat itkevinä pirttiin, löivät pönkän ovelle ja sytyttivät pirtin palamaan, — sitä täytyi meidän vanhempain köysissä maaten katsella! Kun lapsiraukoista joku sai ikkunan juoksulaudan auki ja siitä pyrki pakenemaan, niin tyrkkäsi ilkkuva partaniekka keihäillään hänet sinne takaisin, palavaan pirttiin…
— Hirmuista, huudahtivat vihdoin kuuntelijat, aivan kauhun tuskassa; heitä vanhan Halliparran julma kertomus jo suorastaan kidutti. — Kuinka saatoitte tuota kaikkea katsella, huoahti joku joukosta.
— Täytyi, köysissä oltiin. Mutta emme me sitä lopulta sentään saattaneetkaan katsella. Kun vainolainen ilkeimmillään riehui, silloin karkasimme hangelta ylös ja poltimme palavan pirtin kekäleihin köytemme poikki ja tempasimme aseiksemme tulisia hirsiä. Siihen uuteen taisteluun meistä useimmat kaatuivat, ja helpompaahan se toki olikin heille kuin tuo kidutuskuolema, — kaatoivathan he toki vainolaisiakin mennessään. Puolenkymmentä miestä meitä vain pääsi pakenemaan hankea myöten saloon, jossa saimme varoitetuksi niitäkin pyyntimiehiämme, jotka juuri ansoiltaan palasivat. Näin pelastui meitä kaikkiaan korpeen parikymmentä miestä, eikä täyteen sitäkään. Siellä synkimmässä korvessa, muutaman suosaaren havumajassa, tapasimme myöhemmin myöskin lymyilevät iiläiset ja kuulimme heidän tarinansa. Ja silloin, siellä autiossa, keväisessä metsässä, siellä tehtiin se liitto ja vannottiin se sopimus, että keskenämme me rannikkopitäjäin eläjät emme enää koskaan tappele, vaan yhdessä kuljemme kalajärville ja yhtä puolta pidämme yhteistä vainolaista vastaan.
Sen sopimuksen olemmekin siitä asti pitäneet. Yhdessä hiihdämme keväthankea haukivesillemme, ja niin lähekkäin ovat meillä siellä saunarannat, että kun torvi yhdestä nuottakunnasta soi, niin väleen sinne toinen avuksi ehtii. Kirveet vyöllä, keihäät nuottavenheissä, niin meidän täytyy siellä pyyntiä harjoittaa, eikä vartiatta nukuta yhtään yötä. Mutta missä Ahti antaa antimensa iiläiselle, siellä sen saa liminkalainenkin…
Kertoja vaikeni.
Kului tuokio syvässä äänettömyydessä, kun Halliparta tähän tarinansa katkaisi. Mutta vielä tarkemmin olisivat nyt Hämeen ja Savon erämiehet tahtoneet kuulla noista Pohjanmaan ankaroista taisteluista. Kiistan halu oli nyt hävinnyt nuorista miehistäkin, hekin jo häpesivät äskeistä keskenäistä ärtymystään, ja heistä juuri muuan vielä vanhalta pohjolaiselta kysyi: