— Mutta se rajakivi, mihin se lopultakin pystytetään näillä nyt jo unhotettujen riitain mailla?
Kylmiksi jäykisti se kysymys taas hetkeksi jo sulaneet miehet: kenen oli sittenkin peräydyttävä ja luovutettava kilpailijalle tuo muistojen saari? — Kumpainenkaan heimo ei mielialan muututtuakaan sitä tahtonut tehdä. Mutta Vilppu, joka tämän jäykistymisen näki ja tunsi kotiväkensä mielet ja mielialat, hän käsitti heti, että tässä on sukkelalla tempulla taas vältettävä uusi kiista. Hän astui hilpeänä miesjoukon keskelle ja virkkoi vilkkaasti:
— Jätetään rajojen väliin tämä riidan saari, joten se ei tule kuulumaan toiselle eikä toisellekaan heimolle, — jätetään näiden salmien apajat rauhoitetuiksi vesiksi, joista ei pyydä Savo eikä Häme, onhan täällä apajoita ilmankin tarpeeksi.
Kysyvinä katselivat rajankävijät Jämsän miestä, joka oli yhtä tunnettu sukkeloista keksinnöistään kuin ilveilevistä koirankujeistaan, — he eivät heti älynneet, oliko hänen puheensa nyt totta vai ilvettä. Ja Tavast-ritarikin murahti:
— Miten rajojen väliin? Sinä höpiset!
— En, vakuutti Vilppu. — Yksi pyykkipatsas nostetaan tuohon salmen taakse läntisen saaren laelle ja toinen itäiselle mantereen rannalle, — totta tämä saari salmineen silloin välille jää! —
— Ja raja kulkee silloin tässä kohden kaksihaaraisena, tehden silmukkeen Sotisaaren ympäri, puheli nyt Olavi-ritari, oivaltaen nihtinsä tuuman ja innostuen siihen heti. — Silloin jää todellakin tämä saari väliin vainajille.
— Ja tästä tulee silloin Pyhäsaari, jonne ei kukaan totkujaan tuo eikä rihmojaan viritä, — tuuma on hyvä!
Niin kannatti sitä ehdotusta Pohjanmaan lautamies, ja ennen pitkää oli se voittanut kiisteleväin talonpoikainkin suosion. Ja vielä samana yönä soutivat lautamiehet rakentamaan rajakivet kahdelle puolelle Sotasaaren. He rakensivatkin ne röykkiöt nyt niin korkeiksi, että ne jo kaukaa kuumottivat näihin erämaan salmiin saapuville ja muistuttivat, että niiden välillä on vainajain saari, jonka rantoja ei saa rähinällä häiritä ja jossa sorsain ja oravain on annettava rauhassa pesiä ja poikia. —
Aamulla jatkettiin rajankäyntiä taas rauhanmiehinä Pielaveden avaroille ulapoille. Niiden latvavesille venheet jätettiin ja jalan lähdettiin siitä painumaan saloa myöten edelleen Maanselän kylkiä kohden. Näillä vesillä ja suomailla ei enää riitaa rajoista syntynyt, sillä ne seudut tunsivat Pohjanmaan lautamiehet paremmin kuin Savon ja Hämeen eränkävijät,— he olivat siellä usein talvisin hiihdelleet peuranajossa ja lappalaisia verottamassa. Ja jakaessaan näitä kaukaisia saloja savolaisille ja hämäläisille, ilmoittivat he samalla, että sinne ne tulevat talvisin Pohjanmaankin pyyntimiehet, joilla näissä metsissä, niinkuin ylempänä Oulunjärven rannoilla, on verolappalaisiaan, — eivätkä etelän miehet siitä riitaa nostaneet.