— Miksi kiivastut äiti, mitä tarkoitat?
Mutta kalpea nainen ei häntä enää katsonutkaan, hänen hiilostavat silmänsä tähtäsivät ulos syksyiseen luontoon ja matalaksi painui nyt äsken riehuva ääni, kun hän outoa puhettaan jatkoi:
— Tuskalla sinut synnytin ja henkeni hädässä olen retkilläsi puolestasi taistellut, ettet poikkeaisi siltä radalta, jonka sinulle ja sinun suvullesi olen valinnut. Etkö näe noita tappelevia joukkoja, joita erottaa ääretön erämaa, — ken kerran on toiseen joukkoon käynyt, hän ei enää saa toiseen palata. Toisen tie käy poljettuja polkuja pitkin, ylhäällä päivänpaisteessa. Rosoinen ja kivikko on toisen tie, nälkää, kylmää ja kyyneleitä on sen raskaan raadannan varrella. Tätä on meidän talonpoikain kuljettava, mutta tuo paisteinen rinne, herrojen kuja, — etkö ymmärrä siellä pysyä, sinä ja sukusi! Mitä välität meidän matalain iloista, mitäpä meidän voimattomain vihoista, — ota miekkasi ja mene…!
Kimeäksi oli kiihoittunut heikon naisen ääni, se oli lopuksi kirmaisten kiljahdellut, ja nyt se yhtäkkiä katkesi niinkuin liiaksi pingoitettu kanteleen kieli, joka tuokion vielä valittaa, ennenkuin vaikenee. Vielä värähtivät Marketta-emännän verettömät huulet, kun hän kaatui kokoon kynnyksen eteen pihalle, jossa suonenvedon vavahdukset hänen jäseniään nykkivät.
Säikähtyneet häävieraat olivat loitommas vetäytyneet, ja siellä he nyt ristivät silmiään, sillaikaa kun Heino ja Klemetti-isä kävivät pyörtynyttä auttamaan. Ja kammoksuen he ikäänkuin taikoja luotaan hosuivat ja toisilleen kuiskailivat:
— Loveen lankesi taas Karmalan emäntä!
— Vitsahousun valtoihin vaipui! Se kuuluu loveen langenneen usein kotonaankin Mustanahon karsikossa.
— Siellähän se on oppinut nuo oudot taikansa, joista hän nytkin puhui, häijyjen henkien avulla!
— Auta Jeesus ja Maaria…!
Mutta hölmistynyttä hääjoukkoa rauhoittaen virkkoi vanha harmaaveli, nostaen kaatuneen emännän kynnyksen edestä: