— Unehtuikohan kantele ukolta, virkahti Anja Laurille, kun tämä tupaan astui, — pitäisiköhän se vielä hänelle jäljestä juoksuttaa?
— Taisipa hän tahallaan sen jättää meille kotoiseksi soitoksi, vastasi
Lauri mietteissään.
Ja Anja antoi sen jäädä siihen pöydän kulmalle. Hän näppäili hiljaa sen kieliä, kosketteli niitä ikäänkuin arasti kerran ja toisen, tavoitellen sitä surumielistä, humajavaa, valittavaa, mutta samalla lohduttavaa säveltä, jota Pouta-Paavo eilen soitteli, uudelleen ja uudelleen toistaen samaa lyhyttä säejaksoa, samaa surua ja samaa lohdutusta. Ja sitä näppäillessään hyräili hän itsekseen:
Lepy lehto, kostu korpi… anna rauha rahvahalle, salon pirtille sovinto.
Mutta Lauri laski silloin pehmoisesti kämmenensä kanteleen kielille, tarttui Anjan käteen ja virkkoi:
— Nyt työhön, arki on alkanut. Soiton me säästämme tänne pirttiimme, sen pyhäiseksi iloksi.
— Niinpä kyllä, tuossa kirveesi, minä otan kassaran!
Ja he kävelivät rinnakkain ahon laitaan, kaatamaan sinne syksyn ruskeankeltaista vesakkoa uudistalonsa ensimmäiseksi kaskeksi, ensi kevännä sen siinä viertääkseen ja raivatakseen siitä ensimmäisen viljelyksen Vahvajärven rannalle.
XVIII. TERVE, KUNINGAS!
Viipurin linnassa pidettiin huhtikuun loppupäivänä 1448 maakuntakäräjät, joissa taas kerran sovitettiin ja ratkaistiin Hämeen ja Savon väestön välisiä riitoja erämaista ja uudelleen vahvistettiin noiden Sisä-Suomen molempain heimojen takamaiden rajat. Sen vuoksi liikuskeli nyt Torkkelin vanhassa linnassa lukuisasti talonpoikia sekä Hämeen että Savon puolelta, sitä varten oli sinne aatelisia ja rälssimiehiä joukoittain saapunut vierailemaan Kaarlo Knuutinpojan iloisessa hovissa, sitä varten piti linnan uuteen loistoon somistetussa asesalissa nyt kaksitoistamiehinen lautakunta, johon kuului puoleksi talonpoikia, puoleksi rälssimiehiä, juhlallista istuntoaan suuren tammipöydän ympärillä, muun rahvaan sitä seinänvierustoilta kuunnellessa.