— Ja Juho Pentinpoika, äskenvalittu arkkipiispa, Krister Vaasan tyttärenpoika, kolmantena, tietäähän sen! Mutta he eivät nyt nähtävästi tunne maata lujaksi jalkojensa alla, muuten he eivät olisi minua Tukholmaan kutsuneet. Heillä ei ole kansan kannatusta.
— Jota heillä ei ole ollut koskaan, täydensi nuori Eerikki
Eerikinpoika. — He siis todella kutsuvat sinut nyt Ruotsiin?
— Lyhyesti, virallisesti kutsuvat valtaneuvoston kokoukseen, jossa maan hallituksesta päätetään. Nämä uniooniherrat tarvitsisivat tietysti taas ulkomaisen nimikuninkaan, saadakseen itse vallan loistossa kylpeä, mutta eivät ehkä nyt keksi sellaista eivätkä uskalla enää omin päin kauemmin hallita. Maa huojuu, kansa on levoton…
— Ja sinä lähdet heille nyt ulkomaista nimikuningasta ehdottamaan, veisteli Eerikki, joka tunsi appensa kiukun noita kavaloita herroja kohtaan ja myöskin tiesi, kuinka hartaasti maa jo kaipasi omaa, kotoista kuningasta.
Marski hymähti. Hän ei vielä aatelisherroille käynyt kertomaan sen toisen kirjeen sisällöstä, jonka hän oli saanut, eikä ilmaisemaan heille aikeitaan. Salassa täytyi toistaiseksi palaa sen kärsimättömyyden kipunan, jonka hänen vanhan asetoverinsa Eerikki Akselinpojan yksityiskirje, jossa tämä kutsui marskia äkkiliikkeellä ratkaisemaan vaappuvat kysymykset, oli hänessä ilmiliekkiin sytyttänyt! Mutta ne Suomen aatelisista, jotka olivat olojen kehitystä viime vuosina seuranneet, aavistivat kyllä, mihin suuntaan marskin mietteet kävivät, ja he tiesivät, että Ruotsin kruunu oli nyt kypsä kotimaisen, rohkean miehen päähänsä nostaa.
Mutta linnan loistopukuinen ovinihti leväytti jo vaakunasalin kaksoisovet auki ja julisti:
— Hänen pyhyytensä, dominikaanien guardiaani saapuu…
Kutsuvieraat kaupungista rupesivat nyt toinen toisensa perästä saapumaan marskin pitoihin: kaupungin pormestarit tummanpunaisissa, kalliista Englannin verasta valmistetuissa virkavaipoissaan, hengelliset herrat, mustat ja harmajat, kaupungin saksalaisten porvarien edustajat kiiltävissä damastipuvuissaan ja heidän naisensa pitkissä, ruumiinmukaisissa, selästä tiukkaan napitetuissa laahushameissa, joita jo juhlahuoneisiin kertyneet köyhemmät aatelisrouvat kateellisina katselivat. Saapuipa sieltä kaupungin mustakyntinen "muistikirjan pitäjäkin" ja nukkavieru koulumestari, — alivouti oli, isäntänsä mielialan älyten, tänään laittanut laajalle kutsut. Marski ja hänen ylhäinen rouvansa ottivat vaakunasalissa vieraat vastaan ja osoittivat heille kullekin paikkansa.
Kaarina-rouva, joka aikansa ankaroita ylimystapoja tarkalleen noudatti, oli näet paikat juhlapöydässä jo etukäteen määrännyt. Vaakunasaliin, jossa olivat paksuimmat pöytähopeat ja jykevimmät haarakynttiläjalustat, sijoitettiin aatelisherrat perheineen sukunsa iän ja arvon mukaan: Tavastit ja Djeknit ja Kurjet lähimmäs isännän korkeaselkäistä kultatuolia, alemmas Ronkaiset, Illet, Karpalaiset ja Bitzit. Mutta nuo aatelissuvut kilpailivat aina arvosta keskenään, ja sen vuoksi oli kekseliäs Kaarina-rouva sinne tänne pistänyt aatelisten väliin hengen miehen, kirkkoherran tai priorin, tai punaisen pormestarin. Syrjemmäs, samaan saliin, oli katettu pienempi pöytä nuorelle, naimattomalle väelle, asepalvelijoille ja aatelisneidoille, ja sinne oli hän isännäksi asettanut Tord-ritarin, — Kaarina-rouva tahtoi karvaan kokemuksen opettamana, pitää oman, nuoruutta ja kauneutta liiaksi ihannoivan miehensä niin kaukana kuin mahdollista tuosta nuorten neitosten kehästä. — Asesaliin olivat pöydät katetut porvariston edustajille, talonpojille ja linnaväelle. Ne pöydät olivat pitkät, ja vaikkeivät niissä maljakot olleetkaan samaa hopeaa kuin vaakunasalissa, eivätkä kannut yhtä hohtavat, niin samat olivat nyt sielläkin nuo runsaat ruoat ja yhtä vahvaa oli se vanha viini, jota marski tänään oli käskenyt säästämättä tynnyreistä laskea.
Hanakasti maljoihin käytiin, ja pian hellitti etelän mehu suomalaisenkin kankean kielenkannan. Ja se ajatus, joka nyt kuninkaan kuolinviestin saavuttua päiväkauden oli kaikkien mieliä jännittänyt, mutta joka ei vielä ollut kenenkään kielelle kerinnyt, sekin pääsi nyt sanoiksi pukeutumaan ja voimakkaasti ilmoille purkautumaan.