Näin puhui marski ja hänen nuortea, mehevä, kirkas äänensä kantoi hänen sanansa laajojen salien joka soppeen. Sillä kaunopuheisuudellaan, josta hän oli kuulu, oli hän jo ennenkin monet voitot voittanut, ja hiiskahtamatta jäi Suomen rahvas nytkin hänen rohkaisevia neuvojaan tottelemaan. Mutta katkaistakseen sen liian juhlallisen tunnelman, jonka hänen sanansa olivat synnyttäneet, muutti hän taas äänensä leikkisäksi, kohotti hopeasarvensa ja lausui:
— Yhteisten ponnistustemme menestykseksi siis juokaamme! Nyt iloitaan tämä haihtuva keväinen yö, kiertäkööt tiheämmin maljat, tyhjentykööt useammin! Hei, huilut soimaan taas ja leikarit laulamaan. Huomenna käydään käsiksi vakaviin asioihin, ja me tiedämme silloin kaikki, että me toisiimme luottaen olemme lujia!
Taas täyttivät edeskäyvät maljat ja haarikat ja marskin käskyä totellen istuivat vieraat paikoilleen juhlia jatkamaan. Harppuniekat ammattilaulajat kutsuttiin sisään ja he lauloivat vuoroin sankaritarinan, vuoroin purevan pilkkapätkän, houkutellen kuulijain tunteet milloin kyyneleinä, milloin nauruna esille. Miehet humaltuivat, yleinen hurma soi valoisissa saleissa. Mutta huovien huoneessa vaati kuumennut liikavoima miehiä pian ottosille käymään, ja joskus temmelsi siellä koko tuvantäysi yhtenä humuna.
Vartia Olavintornissa löi puoltayötä, ja kohta sen jälkeen aukeni ovi asesaliin, ja siitä astui sisään kalpea mies. Juopottelijat säikähtivät; vanha taika näet tiesi, että puoliyön hetkellä usein vitsahousu ilmestyy juomaseuraan. Mutta ei se tulija ollut nyt manalan miehiä, se oli linnan pappi, joka saapui hämmästyneen näköisenä kertomaan, että linnan kirkossa olivat ihmeitä tekevän Jumalanäidin silmät yhtäkkiä käyneet vettymään. Sekä aateliset että aatelittomat hyökkäsivät linnankirkkoon sitä ihmettä näkemään, ja katso: kosteat olivat Pyhän Neitsyen silmät ja kasvot… Hän oli taas ihmeensä näyttänyt, merkkinsä antanut, niinkuin hän, linnan suojelushenki, sen suurten onnentapausten edellä oli ennenkin tehnyt. Eipä kukaan joutanut epäilemään, oliko ehkä liehakoiva linnanpappi itse tuohon kosteuteen syypää, ei — kyynel oli pyhimyksen kuvalta valahtanut! — ja innostuneet juhlavieraat kävivät, rintansa ristittyään, linnanherralle ääneensä onnea toivottamaan:
— Jumalanäitikin on puolellasi, marski!
— Hän tahtoo siunata retkesi!
Mutta kun oli kirkossa käyty, jatkettiin juominkeja taas ja perusteellisesti niitä jatkettiinkin totuttuun tapaan. Juoda piti, kunnes uuvuttiin, eikä ollut linnanpalvelijoille outoa, että he saivat kantaa kaatuneita sekä aatelisia että aatelittomia viereiseen huoneeseen, johon heitä kuin rankoja lattialle pinottiin. Pöydänisännän oli pysyttävä selvänä, ja hänen asiansa oli vain katsoa, että juotavata riitti, niin kauan kuin vielä viimeisiäkin pystyssä kesti pöytäin ääressä.
Mutta miesten juodessa ja juopuessa nousi Kaarlo Knuutinpoika hiljaa kunniatuolistaan ja käveli ulos juomahuoneista, joista naiset jo aikaisemmin olivat poistuneet. Hän nousi vilvoittelemaan kuumentunutta päätään Olavintornin laelle. Aamu sarasti silloin jo kelmeänä, valaisten verkalleen vielä hämärän peitossa olevia selkiä ja laidattomia metsiä. Sinne ulapalle päin marski taaskin katseensa loi. Mutta hänestä tuntui, että väyliä peittävä jää ei ollut enää yhtä valkoista kuin eilen, siellä etäällä salmien takana, siellä näytti hänestä jotakin liikkuvan, ikäänkuin olisi jääpeitto siellä hiljaa keinunut. Pyörryttikö kuuma espanjanviini noin hänen kokenutta päätään, vai … vai oliko todella ihme tapahtunut, oliko Pyhä Nikolaus, merenkulkijain suojelushenki, tosiaankin kuullut hänen kiihkeän rukouksensa ja käynyt murtamaan selkien jääpeitettä auki yhtenä yönä…?
Melkein vavisten kääntyi hän vartian puoleen ja kysyi:
— Mikä liikehtii tuolla etäällä Uuraan selällä, näetkö?