— Terve Jumalan valittu!
Kohta marskin Tukholmaan saavuttua kiirehtivät hänen ystävänsä panemaan alulle ne valtaneuvoston neuvottelut, joita häntä odotellen oli lykätty viikosta toiseen, ja lyhyiksi ne nyt supistuivatkin. Maaperä oli itsestään muokkautunut Suomesta tulevalle ylimykselle pehmeämmäksi kuin hän oli uskaltanut toivoakaan; hänen oli vain ojennettava kätensä ja siihen rohkeasti tempaistava heiluva valtikka. Tanskalaisliiton ystäville, marskia vastustavalle Oxenstjernan suvulle, oli näet asema käynyt aivan mahdottomaksi. Sen uskollisimpia kannattajiakin siirtyi nyt Kaarlo Knuutinpojan puolelle, niinpian kuin tämä oli ratsastanut Tukholman torille ja tervehtinyt hurraavaa kansaa. Oxenstjernat ymmärsivät vetäytyä syrjään luopuen ulkomaisista kuningasehdokkaistaan, ja valtiopäivät kutsuttiin viipymättä koolle kotimaista miestä kuninkaaksi valitsemaan. Se vaali oli näet herrainpäivillä tapahtuva, ja vaikka vielä oli niitäkin kadehtijoita, jotka epäilivät kenelle äänensä antaisivat niin jo tiesi jokainen mies ja nainen Ruotsissa, miten se vaali oli päättyvä.
Sen ajan toukokuun lopulla ja kesäkuun alussa, jolloin valtiopäiviä valmisteltiin ja jolloin Kaarlo Knuutinpoika jo kävi käsiksi valtioasiain hoitoon, viipyi hänen uljas laivastonsa taistelukuntoisena Tukholman selällä, antamassa pontta asiain menolle, ja siinä laivastossa kuninkaan vaaliin saapuneet suomalaiset herrat ja talonpojat sijoitettiin kansalaistensa luo kaupunkiin. Olipa korven miehilläkin nyt aikaa katsella tätä valtakunnan sydäntä, josta Suomeakin hallittiin, sen kauniita kirkkoja, sen vilkasliikkeistä elämää ja ennen kaikkea tuota "Stockholman linnaa", jossa heille saapuneet sekä mieluiset että raskaat määräykset aina oli päivätty. Pitkäksi heille ehkä sittenkin olisi aika käynyt, ellei heitä suomalaisten aatelisten ohessa olisi kutsuttu Suomen talonpoikaista rahvasta näillä valtiopäivillä edustamaan, — muita edustajiahan sieltä ei ajan lyhyyden vuoksi ollut ehtinyt saapua, vaikka Suomen rahvaalla jo olikin nimenomainen oikeus kuninkaanvaaliin. Paljoa eivät umpisuomalaiset talonpojat keskusteluista ymmärtäneet, mutta sen he tiesivät ja sen he aina kotonakin ylpeinä saattoivat kertoa, että mukana olivat olleet hekin Suomen marskia valtakunnan hallitsijaksi huutamassa.
Vaali tapahtui eräänä kesäkuun poutapäivänä pyhän Gertrudin kiltan suuressa tuvassa, joka oli herroja täysi. Valitsijamiehiä oli valittu 70, mutta ainoastaan 9 heistä antoi äänensä unioonipuolueen edustajille, muut kaikki Kaarlo Knuutinpojalle ja nuo harvat vastaäänet hukkuivat siihen voimakkaaseen huutoon, jolla kansa Kaarlo Knuutinpojan kuninkaakseen kutsui. Riemulla se vaalin tulos vastaanotettiin ja iloisin toivein siirtyivät valtiopäivät heti vaalin jälkeen läheiseen Suurkirkkoon, jonne saattokulussa seurasivat sydänkorven talonpojatkin. Ja sydän heillä sykähti, kun he siellä näkivät, miten, heti sen jälkeen kuin "Te Deum laudamus" oli voimakkaasti laulettu, heidän nuorekas, suosittu marskinsa, jalona ja kauniit kasvot rauhallisina, astui valtiopäiväin eteen pääkuorin luo ja polvistui siihen ristiinnaulitun kuva kädessään. Eikä vavahtanut hänen voimakas äänensä, kun hän siinä Jumalan temppelissä varmana hallitsijavalansa saneli ja laskien Karjalassa taotun miekkansa ristin juurelle lupasi puolustaa oikeutta ja vainota vääryyttä ja suojella niitä, joita väkevämmät sortavat… Suomeksikin luki uusi kuningas Suomen talonpojille sen valansa, ja heistä tuntui, että näin ei voi elävän Jumalan edessä puhtain mielin vannoa kukaan muu kuin heidän oma marskinsa… Eivätkä he hartaudessaan uskoneet vilppiä olevan siinäkään, kun Suurkirkon täyteinen aatelisia ja aatelittomia sormet pystyssä yhtä pyhästi vannoi uskollisuutta uudelle hallitsijalleen ja lupasi häntä hengellään ja verellään puolustaa.
Vakavana astui sitten äsken valittu kuningas kirkosta ja käveli linnaan, torin laitaan, jossa odottava kansanmeri häntä riemulla tervehti. Kun Kaarlo Knuutinpoika seisoi siinä linnan rappusilla, josta Oxenstjernat juuri kuljettivat tavaroitaan pois, ja hänen ruskea tukkansa hulmusi tuulessa ja aurinko kirkasti hänen voimakaspiirteiset kasvonsa, silloin täytti Suomen talonpoikain mielen niin voimakas riemu, etteivät he uskoneet äsken valitun hallitsijankaan tuntevan sitä hetkeä suuremmaksi onnensa hetkeksi kuin miksi he tunsivat.
Vaali oli lopussa, kuningas oli vetäytynyt linnan suojiin, ja meluava kansa kapakkoihinsa juhlapäivää juhlajuomingeilla viettämään. Silloin tuntui suomalaisista erämaan talonpojista, että he olivat tehtävänsä täällä täyttäneet, ja heidät valtasi halu päästä jo palaamaan kotiin Suomeen, köyhille kaskiahoilleen, — kauan oli heitä sinne jo vetänyt ikävä ja viivästyneet kesätyöt. Eräs raumalainen laiva teki seuraavana aamuna lähtöä Turkuun, ja siihen he mukaan mielivät pyrkiä. Mutta heidän oli kuitenkin ensiksi saatava kalliit rajakirjansa allekirjoitettuina käsiinsä, ja he läksivät sitä varten hakemaan alivouti Henrikki Tuomaanpoikaa, jolla ne kirjat olivat ja jonka piti auttaa heitä pääsemään äskenvalitun maanisän puheille. Kauan kyseltyään löysivätkin he vihdoin Heinon linnan maakerroksesta, palvelijain puolipimeästä arkituvasta. Hän istui siellä vähän nyrpeän näköisenä toisista syrjässä katsellen, kuinka korupukuiset hovipalvelijat siellä keikailivat ja vain olantakaisesti kohtelivat Suomesta tuotua entisen marskin kirjuria. Hänelle he nyt kuuden miehen voimalla asiansa esittivät.
— Hä, nytkö jo rajakirjoja tahdotte? huudahti Heino. — Ettekö tiedä, että täältä vielä huomenna matkustetaan Mooran kedolle ja Upsalaan, jossa vasta kuninkaan kruunu nostetaan hallitsijaksi valitun päähän. Ettekö tule kruunajaisjuhliin?
— Jo riittää meille näitä juhlia, vastasi Lauri. — Kuningas on valittu, meidän tekee jo mielemme palata kotiin. Huomenna pääsisi laivalla lähtemään Suomeen.
— Pääsisikö huomenna…?
Miettiväksi jo Heinokin kävi. Viipurin linnan hilpeä ja toimekas vouti oli nyt huonolla tuulella. Siellä hän oli ollut marskin uskottu mies, toinen mies linnanherrasta, kuten hän itse oli kehunut, kaikkialla välttämätön. Mutta täällä! Täällä hän oli vain muiden suurempain jaloissa, joiden tieltä hänet oli linnanpalvelijain arvoluokkaan syrjäytetty, eikä täällä hänestä kukaan välittänyt. Pieni linnanvouti oli tässä uudessa kuninkuuden loistossa kokonaan unhotettu, toiset nyt hyörivät hänen isäntänsä ympärillä. Siitä oli synkistynyt Heinon mieli, joka oli kuvitellut itselleenkin jotain sirua herransa loistosta.