Tulen iski joukon johtaja kuiviin risuihin — siksi riippui miehen vyöllä aina visapääpuukon vieressä nahkainen tuhnio — ja naiset kävivät viipymättä päivällistä valmistamaan. Pitkä rupeama oli astuttu, nälkä kurni suolia, ja vasta ensi nälän lähdettyä pääsi tarina irti tuossa monipäisessä joukossa.
— Tältä aholtahan ei ole enää kuin päivän taival Venheheittoon, niin virkahti naisten puolelta Leena-emäntä, joka ennenkin oli nämä taipaleet kulkenut.
— Kun hyvin astutaan, ollaan huomenna näihin aikoihin hämäläisten vanhoilla venhevalkamilla, vastasi hänen miehensä, Suopellon Sipi.
Suopellosta olivat näet molemmat vanhukset kalajärville lähteneet. Luonto heitä sinne veti, ja talon nuorempi väki taas ei sinne tahtonut. Näillä vanhuksilla oli kolme tytärtä, jotka kaikki olivat kotivävyn taloon ottaneet, ja siellä ne nyt kaikki myyrästivät ja riitelivät yhden pirtin ahtailla tiloilla, joten vanhuksista oli hauskempi ainakin kesät erissä viipyä.
— Ja siellä päästään pian verkkoja kastelemaan ja rantakalaa syömään, iloitsi Leena-muori edelleen.
Mutta silloin miehet iskivät toisilleen silmää ja hymähtivät salavihkaa palaa purressaan. He tiesivät näet asian paremmin, tiesivät, ettei tänä kesänä jäädäkään näille lähimmille haukivesille, vaan painetaan monen selän yli kaukaisemmille takamaille, sinne Nilakan rannoille asti, missä ei taas muutamiin vuosiin olekaan kuljettu. Ja Pilvenperän vanha, vanttera isäntä vastasi leveästi ilkkuen:
— Vai aikoisi se Leena jo huomenna päästä nuottaa järveen lappamaan!
— Niin, no mitä vitkasteltaisiin?
Taas miehet toisiinsa katsoivat. Oli kai nyt jo parasta ilmaista koko eräjoukolle se kotona keväällä tehty, mutta miesten kesken salassa pidetty päätös, jolla oli omat tarkoituksensa, — niin arveli Karmalan kookas Erä-ukko, jonon johtomies, joka siinä padan ääressä ääneti linnunluuta nakersi. Ja hän virkahti nyt rauhallisesti:
— Ei, akat, ei tänä kesänä Venheheitossa verkkoja kastella, sieltä on meillä vielä pitkä soutu edessä.