Hämäläiset istuivat ääneti venheissään, joita aalto yhä rannemmas ajoi. Oudolta heistäkin tuntui tuo Suopellon esittämä tuuma, eipä oltu ennen koskaan savolaisten kanssa noinikään sovinnossa keskusteltu; tora oli syntynyt aina, kun oli tavattu, ja toraa seurasi tavallisesti tappelu. Mutta tuo ajatus, että piti määrätä rajankäynnillä varmoiksi molempain heimojen takamaat, se ei sittenkään ollut uusi, sen kyllä keski-iän miehetkin muistivat. Sitä oli jo ennenkin hankittu, ja parikymmentä vuotta sitten oli joku esivallan edustaja sellaisen rajankäynnin alullekin pannut, yksi sen ajan rajapyykki — Tähkäveden Naulasaaressa — oli vieläkin kaikkien tiedossa. Mutta siihen se rajankäynti olikin huvennut, sen muita määräyksiä ei enää tunnettukaan. Mutta itse tuo ajatus oli senkin jälkeen mielissä kytenyt ja siksi juuri Suopellon tuuma nytkin paljon vastakaikua sai. Itse hän siitä rohkaistuna jatkoi:
— Eihän yrittänyttä laiteta, — saisihan asiasta miesten kesken puhua.
Mutta kysyen katselivat Hämeen miehet Karmalan jykevää ukkoa, joka viimeisen keskustelun aikana ääneti oli venheensä perässä istunut. Hyvästi he tiesivät, ettei tämä tuuma johtajavanhusta ensinkään miellyttänyt. Lauri sen varsinkin tiesi, kuinka syvästi vanhan erämiehen intohimoinen mieli moisia tinkimistuumia halveksi, ja hän luki sen inhon nytkin ukon tyytymättömistä katseista. Liian syvät olivat ne haavat, joita savolaiset olivat hänen pitkän ikänsä varrella hänen sydämeensä iskeneet; heidän kanssaan hän ei voinut sovitella koskaan. Hänen lyhyt oppinsahan oli aina ollut: vainolainen on kostettava, tungettelija on ajettava tiehensä! Sen Lauri tiesi, ja juuri sen vuoksi hän ihmetteli, että ukko niin kauan ääneti istui, lausumatta sitä repäisevää, ratkaisevaa sanaa, jota nuoret miehet häneltä odottivat ja joka oli tekevä lopun turhasta haastelusta.
— En luule sovinnon puheista savolaisten ja meidän välillämme mitään kystä syntyvän, — uhmalla he nytkin tänne tulivat…
Kaikki luulivat Ukon näin kylmästi kieltäytyvän keskusteluista, ja rannalla jo Tarvainen teerevänä omille sovinnonpuhujilleen ilkkui:
— Siinä kuulette Karmalan noidan sovinnon!
Ja alakuloisena Suopeltokin huokasi:
— Syntyneekö kystä siitä ainaisesta torastakaan!
Mutta kaikkien ihmeeksi Ukko rauhallisesti jatkoi:
— Mutta kun lienee savolaisilla jotakin vakavaa rauhasta ja rajoista puhuttavana, kun lienee heillä vilpitön mieli, niin voin minä sitäkin puhetta kuunnella, sittenpähän näkyy, mitä siitä syntyy.