— Minne?
— Majapaikkaa hakemaan, niistä tulee tiukka, kun teinit kaikki kaupunkiin keräytyvät. Nyt vain hurskaaksi naama ja lipeväksi suu, niin sitä pyritään parhaiden porvarien pirtteihin!
* * * * *
Eräänä kylmänä talvipäivänä käveli teini Henrikki Tuomaanpoika Aurajoen yli vievää siltaa myöten sen pohjoispuoliselta rannalta itse kaupunkia kohden. Tuuli puhalsi kylmästi joen jäätä pitkin, ja mekkosillaan kulkeva teini katsoi kadehtien tuuheissa turkeissaan jäällä ajavaa talonpoikaa, muistellen, että noissa lämpimissä se hänkin Mustanahon rinteeltä viime talvena halkoja ajoi, — nyt ei ole lammasnahoista tietoa! Vielähän! Kun olisi tietoa edes lieden lämpimästä ja eineleivästä, mutta ilkeimmilleen oli nyt nälkä suolissa yltynyt, — eipä ollut teinille kankurin koukkuleuka akka enää tänä aamuna suupalaakaan antanut.
Mutta vaikka kylmästi puhalsikin pohjoinen sarkamekon läpi, ei nuori teini silti askeleitaan kiirehtinyt. Hän oli nyt menossa tuttaviensa teinien, "pyhän" Pietarin ja Paavalin, majataloon kirkon taakse, heiltä pyytämään ruoka-apua; nämä teinit näet asuivat vauraan porvarin pirtissä, jossa aina sentään nälkäiselle vieraallekin ateria annettiin. Mutta vitkastellen ja vastahankaisesti Heino sinne käveli; hänen oli samalle asialle täytynyt mennä joskus jo ennenkin, ja nuo vanhemmat teinit, jotka jo olivat ylemmässä katedraalikoulussa, pyrkivät silloin aina pilkkailemaan hänen, maalaismoukan, pikkukoululaisen, ainaista pulaa ja paranematonta saamattomuutta.
— Mikäs siinä auttaa, kun hätä käskee, mutta ei tämä hauskaa ole.
Ehei, ei ole tämä lukutyökään ylen iloista eikä helppoa!
Niin huoahti värjöttävä nuorukainen itsekseen siinä lumisella sillalla, eikä hän astunutkaan enää eteenpäin. Hän painautui kylmää kaidepuuta vastaan katselemaan joensuuhun päin, mihin joukko saksain laivoja oli talveksi jäätymään jätetty, ja siinä vieressä olevaa umpeenrakennettua, suurta, harmaata kivilinnaa, jonka särmikkäät tornit ja terävät harjat nyt peitti paksu lumi. Raskaina hänen alakuloiset mietteensä siinä yksitoikkoista uraansa kulkivat.
Yhtä vähin tavaroin ja tiedoin, yhtä orpona ja yksinäisenä kuin hän oli kyllä moni muukin suomalainen maalaispoika saapunut Turkuun ohdakkeista opillista uraansa alottamaan; yhtäläisissä olosuhteissa oli saanut siellä koko teiniaikansa nälän ja puutteen kanssa taistellen jäystää tieteiden alkeita ja papiksi valmistautua. Siellä piti oppia ja edistyä, asua jonkun porvarin pirtinnurkassa ja syödä haarapussista niitä teinialmuja, joita maalta oli kerätyksi saanut — niinkauan kuin niitä riitti. Ynseäksi lienevät kyllä käyneet usein Turun porvarit ja käsityöläiset muillekin teineille, ja monesta syystä he kyllästyivätkin näihin kärkkyviin majamiehiinsä, jotka vallattomuuksissaan monesti tekivät porvareille kepposia. Mutta olipa sitten tainnut tavallista huonompi onni Heinolle sattua. Hän oli joutunut asumaan kaupungin laitaan pahasuisen kankurin akan mökkiin, joka häntä kyllä luonaan piti, niinkauan kuin pojan pussissa jotakin kalisi, ja aina väliin keitonkin laittoi, mutta sitten heti uhkasi ajaa teinin ulos pakkaseen, kun tältä leivät ja särpimet loppuivat. Niin se oli uhannut tehdä nytkin, eikä ollut padastaan kauhallistakaan Heinolle aamiaiseksi antanut.
Nuoren miehen täytyi kuitenkin hymyillä tuon alakuloisuutensa keskellä; Se muistutti paljon Suopellon Leenaa, tuo kankurin kipakka muija — yhtä sisukas ja topakka se oli. Ja tämä muisto sulatti taas hänen mielensä sovinnollisemmaksi, se toi mukanaan monet muutkin muistot suuremmistakin vaikeuksista, jotka hän oli voittanut, ja hän kääntyi taas rohkeammin matkaansa jatkamaan. Päiväkin pilkisti jo esiin Vartiovuoren takaa ja valaisi kirkkaaksi Pyhän Gertrudin kiltan korkean, lumikattoisen kivirakennuksen ja ylhäällä Vestinvuorella olevan pyhän Olavin luostarin, jotka raatihuoneen ja tuomiokirkon ohessa näyttivät hallitsevan tuota matalaa, kinoksien keskelle painunutta kaupunkiyhteiskuntaa. Tottakai tässä kylässä on apua hänelle, koska on ollut niin monelle muullekin, ajatteli Heino. Ja päättäväisesti käveli hän nyt tuohon sokkeloiseen, kapeakujaiseen kaupunkiin, jossa talot olivat kylikkäin yhteen puristetut ja päädyt vain, joista myymäläluukut saranoilla auki laskettiin, olivat kadulle päin. Ja hän ihmetteli taasenkin, miksi noiden ihmisten täytyy asua niin ahtaasti, ettei jää pihanurmeakaan talojen välille, ei muuta kuin kapea, likainen katu. Nyt sunnuntaiaamuna olivat myymälätkin suljetut, niihin arkena ladotut kiiltävät rihkamat eivät nyt houkutelleet maalaispoikaa pysähtymään; hän kiirehti edelleen kapeita, mutkikkaita kujasia myöten tuomiokirkon taa. Harvassa liikehti ihmistä ulkosalla tänä tuulisena pakkaspäivänä. He olivat kai kaikki vetäytyneet lämpöisiin tupiinsa, joiden juoksulautaiset ikkunat olivat suljetut ja joiden räppänistä kohosi vieri vierestään savupatsas, — tuuli heilutteli savupatsaita ja muodosti niistä yhtenäisen, tuota matalaa kaupunkia peittävän hunnun.
Ihanan lämmön tunsi Heinokin ruumiissaan astuessaan hetken kuluttua pakkasesta siihen tilavaan tupaan, jossa hänen matkatoverinsa istuivat räiskivän takan ääressä ja selvittelivät roomalaisia auktoreita. Nämä kelpo teinit, jotka olivat Heinon monesta pulasta auttaneet, ne taas miehelle, hänen hätänsä kuultuaan, aterian hommasivat, vieläpä varastoistaan makean madekukon evääksikin antoivat — pitihän teinien toisiaan auttaa. Mutta sen ohessa he häntä nytkin nuhtelivat: