— Hävitä, miten? kyseli Heino kummissaan.
— Pitkän matkanhan olet tänne kulkenut, se sinulle varmasti hyväksi luetaan. Tule, kävellään kirkkoon, siellä menet kaimasi, Pyhän Henrikin kuoriin, kerrot papeille vaeltaneesi tänne aneita saamaan, — suuremmatkin synnit siellä kuitataan!
Epäillen kuunteli maalaispoika toveriensa puhetta, mutta tuomiokirkkoon hän hetken perästä heitä kuitenkin kyrsä kainalossaan seurasi. Sinne oli teinien aina muutenkin tapana mennä, kun koulusta vapaina kuljeskelivat, kuuntelemaan kauniita messuja, joita siellä pyhät, aret, aamusta iltaan pidettiin milloin missäkin niistä monista, kullalla ja maalauksilla koristetuista kappeleista, joita ylhäiset hengen miehet taikka rikkaat maallikot olivat sinne rakentaneet. Mutta Heino näki siellä muidenkin astuvan anepöytäin luo ja saavan päästön synneistään, sekä entisistä että vastaisista, — miksipä ei hänkin? Siellä oli nytkin pappi, joka tätä tointa työnään hoiti; hänelle korven poika asiansa kertoi, ja siellä Henrikki Tuomaanpojalle heti luvattiin 80 päivän aneet kaikista tunnetuista ja tuntemattomista synneistään, koska hän katuvaisena oli saapunut pyhän Henrikin alttarin luo. Portinviereisestä anehuoneesta hänelle siitä oikein kirjakin luvattiin. Mutta sieltä hän kuitenkin tuokion kuluttua palasi nolona toverinsa luo.
— Anekirjasta lahja vaaditaan, mitäs minulla on lahjana antaa!
Mutta Paavali-teini ei ollut neuvoton:
— Anna tuo matikkakukkosi, sano, että se on Huittisten lukkarin emännän leipoma, kyllä se papillekin kelpaa.
Ja se kelpasi. Heino oli siten viimeisellä eväällään ostanut itsensä irti kauan jäytäneistä tunnonvaivoistaan; siitä oli hänellä nyt tuomiokirkon kuitti kädessään. Eikä hän tiennyt, uskoivatko nuo toverit, jotka veitikka silmässään häntä olivat tähän temppuun opastaneet, tuon kuitin tepsiväisyyteen, — uskoivat kai, koska heidän itsensä jo muutaman vuoden perästä oli pappeina astuttava aneita myymään. Itsessään hänessä se usko ei ollut syvä, mutta eipä hän myöskään osannut epäillä; kukaan muukaan ei epäillyt paavillisen kirkon menoja. Ja hän kuvitteli nyt, että hänellä siitä todellakin lauhtui tunnon soimuu ja varsinkin äitiään kohtaan tuntemansa jäytävä ikävä, hänestä tuntui todellakin, että hän nyt keveämpänä miehenä kirkosta palasi kuin sinne meni.
Mutta Pietari-teini kiusoitti vielä hiukan nuorta teini-ystäväänsä.
— No, nyt ei sinulla taas ole kyrsääkään jäljellä, nyt ei muuta kuin aamulla hiihtämään!
Mutta pahasti se huoli ei enää Heinoa painanut, ja lohduttaen huudahti nyt Paavali-teinikin: