— Mutta mihin se Jalo… Jalo, Jalo, Jalo, tule pois! Tainnut on jo mennä kotiin.
Tikka nakutti siinä petäjän kyljessä, hyppi, kierteli runkoa ja iski aina voimakkaasti ja tarkasti nokkansa koloon. Eljas päätti ampua pyssynsä tyhjäksi. Eihän tuota otusta parempaakaan nyt näkynyt saavan; myöhäiseksi jo kävi ja usva laskeusi. — Petäjän juurelle putosi nakuttaja.
Eljas katseli siinä raatoa.
— »Kirjava kuin tikan siipi», semmoiseksihan sitä tätä maailmaa sanotaan. On siinä mustaa, mutta on siinä valkoistakin, ja pakkoko on ryömiä mustia juovia myöten. Jos kukin koettaisi sitä valkaista, niin se jalostuisi. Mutta kun ei muuta kuin heittäydytään vain — antaa mennä, mihin vieneekin. Minäkin heittäydyn elämään ja sen taisteluihin, mutta tiedän mitä teen.
Vielä vihelti Eljas kerran koiraa ja lähti sitten astelemaan ropsasti rinnettä pitkin. Kostea oli sammal ja saappaat liukkaat, vaara oli siinä kompastuakin. Mutta sitä tanakammin, sitä rivakkaammin polki hän ja ajatteli: suoraan eteenpäin, kompastelematta! Kohta hän saapui maantielle, laskeusi siitä kohastaan niityn poikki jokiahteelle, kerta vielä kaunista kosken äyrästä pitkin kulkeakseen. Sieltä katsahti hän vielä kerran taakseen, heittääkseen jäähyväiset tuttuun männikköön. Sumu sulki näköalan, ja huurua liiteli koskiaaltojen pinnalla. — Mutta vielä se siitä selkeneekin, arveli Eljas. Pilvet vain pois päivän edestä, niin kirkkaana se paistaa!
Kotona olivat jo enimmät kamssut kokoon sälytettyinä. Äiti paistoi eväspiirakkaa. Samassa ajoi Juhana serkku pihaan. Hän oli oleva Eljaan matkatoveri ja Helsingissä huonekumppani, ja tuli nyt kotoaan, naapuripitäjästä.
Aamulla oli lähdettävä.
I.
Hellas oli kapakka Helsingissä. Vaikka ei se juuri Helsingissäkään ollut, olihan vain paraiksi sen verran ulkopuolella, että siellä vielä aamupuoleenkin ja lauantai-iltoina saivat ulko-ovetkin olla auki ja että siellä vieraat vapaammin ja äänekkäämmin voivat elellä, kuin jos keskikaupungissa olisi ollut. — Eikä se Hellas oikeastaan ollut kapakkakaan; huvila se oli, johon kesäkuumasta kaupungin tomusta saattoi vapaasti tulla ruumistaan ja sieluaan vilvoittamaan, mutta jossa tietysti ei kuivin suin tarvinnut istua. Ja sai sinne tulla talvellakin, ja olikin varsin sopivata, kun ajeli ulos kaupungista, pyöräyttää pieni mutka Hellaaseenkin päin, tai syksyisin ja keväisin tehdä tuonne pieni kävelymatka, — hyvinhän se on terveellistä, — ja vain sivumennen poiketa sisään lämpimikseen juomaan lasillisen kuumaa totia… Isot oli suojat ja paljon väkeä mahtui.
Siis varsin mukava, oikein mainio talo tuo Hellas. Kummako siis jos N.S:kin vietti vuosipäiväänsä tässä syrjäisessä, hauskassa paikassa. — Mikäkö N.S. on? Niistä ei saa oikein selvää, kaikista noista kirjaimista, joita ehtimiseen, milloin mihinkin kapakkaan Helsingissä kutsutaan kokoon. Seura kai se oli jonkinlainen: Nouseva Sukupolvi, Nuoret Suomalaiset, — mikä lie ollut. Ylioppilaita siihen vain kuului, sen saattoi päättää eräänä syysiltana Hellaan etehisessä niistä lyyryotsa-samettilakeista, joita siellä tungoksessa kipperästi riippui täyteen ahdetuista naulapuista. Sillä siksi illaksi oli N.S. kutsuttu kokoon Hellaaseen.