— Ja te, kohtelias ritari, heititte minut siihen seisomaan.
— Tietysti, minulla oli omat matkani ja toiset jättivät.
Mustalaispojan kokoinenhan olin minäkin, vähän suurempi.
— Ei silloin arasteltu.
He kävelivät ensimmäisinä ja jäljestä seurasivat toiset kaksin, kolmin tahi nelin joukoissa. Viimeisenä tyyräsi Juhana ja kummasteli itsekin, että mitenkä se hänkin tässä joukossa kulkee. Mutta luonto se tikanpojankin puuhun vetää, ilveilivät toiset hänelle salavihkaa, kun hän siellä Julian rinnalla tanakasti tallusti, vaikka puhelematta ja naureskelematta kuten muut; käveli vain ja veteli vankasti tupakkia.
Lassi ja Antti olivat myöskin matkassa, ja Lassi koetti etenkin pitää Antin sisarta lämpimänä, puhellen puuta heinää. Mutta samalla nauratti hän koko tyttöliutaa; väliin nämä nauroivat ihan katketakseen, vaikka eivät oikein tienneet nauroivatko Lassin sukkeluuksille vaiko tyhmyyksille. Lassi kumminkin piti edellisen arvelun varmana ja tuli yhä rohkeammaksi. — Ja niin siinä soluttiin Hesperian ohi ja vilahtelipa syrjempätä rakennusten ja puitten lomitse Hellaan huvilakin.
— Eljas, lähettäisiinkö Hellaaseen? — Tytöt eivät ymmärtäneet, mikä
Lassin sukkeluus se siinä oli, koska pojat nyt vuorostaan nauroivat.
— Mene, jos mielesi tekee! — Eljas ei ollut joulusta asti Hellaassa käynyt, ja paljon muistoja virkosi hänen mieleensä, kun siitä nostettiin puhe. Mutta vastenmielisiä muistoja, jotka hän tahtoi karkoittaa varsinkin sillä hetkellä.
— Ei tee, ehkä nyt sinulla sattuisi sinne asiaa.
— Kas, siellä seisoo joku balkongilla, huomautti neitosista eräs.
— Niin, eräs naishenkilö. Kas kun hän meitä tähystelee, jatkoi Sylvia, joka jo myös oli toisten puheeseen puuttunut.