— Milloin lie vieroitettu. Mutta hyvästi puhuu. Kun vain lopettaisi.
»Aatteiden palveluksessa jalostumme, puhdistumme. Antakaamme toivon, uskon, rakkauden vienojen hengetärten aina puhaltaa sieluihimme uutta virikettä, antakaamme tuoreet sydämemme täysin innoin ihanteiden jalostettaviksi. Eläkööt meissä nämä ideaalit, versokoot, kasvakoot jaloja hedelmiä vastaisten päiviemme iloksi jälkeistenkin ihailtaviksi. Eläkööt nuorison ihanteet, eläkööt…»
Eläkööt, eläkööt, -kööt, -kööt, -kööt!
Hän oli puhunut, ja ääneen pääsi taas seura. Savun, ummehtuneen ilman ja katkerain huuruin seassa virtasi salin seinäin henkirei'istä ulos syksyn yöhön lasien kilinän ja terve-huutojen ääniä.
— Hei, veli Juhana, virkkoi Eljas istahtaen kilistysten jälkeen taas serkkunsa viereen, siinä sinä istut vain ja mökötät. Mitä arvelet puheestani?
— No niin, Eljas, johan sinä saarnaat kuin pappi kartoista.
— Entäpä sisältö?
— Näethän arvostelun, kun ympärillesi silmäilet.
Näkihän sen siitä. Toiset katsoivat sääliväisesti tuota nuorta, tulista miestä, jota maailma ei vielä ollut kouluuttanut, toiset laskivat puheesta puoliääneen pilkkasanoja, useat sille nauroivat, useimmat sen olivat unohtaneet, jos olivat kuullakaan viitsineet.
— Monessako näet innostustasi, kysyi Juhana, yhä alas katsellen, ja ahkerasti lasiaan hämmentäen.