— Mikä sitten? — Minä puhun vakaumuksestani, ja se ei voi…
— Laulua! Laulua! Laulamaan pojat! Eräs nykäisi Eljaankin käsivarresta pois kesken lauseen.
Ja sitten sitä laulettiin. Ja aina väliin oli joku puhetta pitävinään, mutta ei sitä moni enää viitsinyt kuunnella. Jo heti alusta huudettiin eläköön, ja siihen sai puhuja tyytyä. Yhä useammin tyhjenivät lasit, yhä sukkelammin sai Anni juosta niitä täyttämässä. Ja sitten sitä syötiin ja syötyä taas laulettiin ja ryypättiin, ja ilta kului yöhön.
Pian olivat käsissä kahvin ja liköörin ja niitä seuraavien »yhteisten» laulujen suotuisat hetket. Tuoli oli nostettu pöydälle, siihen oli miesvoimin haalattu istumaan Aatu Kustavi, tuo iloinen veitikka, joka osasi loppumattomin määrin hauskoja viisuja. Taajasti tunkivat muut ympärille. Aatu Kustavi veteli, ja käheä kööri säesti.
Siitä laulun rähäkästä hetkeksi levähtääkseen oli Eljas joutunut istumaan vähän syrjemmälle, pienen pöydän ääreen. Istui siinä jo muitakin leikkiä laskien kapakkatytön kanssa, kun tämä aina ohi viiletti juomiskuormaa kantaen, ja aina se hänkin siihen hetkeksi pysähtyi pilan puhuntaan, kun milloin siksi sai henkilomaa.
— Hemmetin siro röökynä, ja vielä suomea puhuu, ihmetteli Lassi, rikkaan lohiporvarin poika. — Annin olivat taas isoon pöytään huutaneet.
— Varsi hänellä on notkea kuin nurmiheinä. — Eljas se aina tapaili runollisia vertauksia.
— Ja viisaannäköiset silmät, lisäsi Juhanakin, joka muuten ei paljon ottanut naisväkeä katsellakseen.
— Katsoppas Juhanaakin, kun lämpiää. Älä sinä vain paljon katsele niitä silmiä, muuten… Kuulkaas Anni, meillä tulee kaksintaistelu tämän vakavan herran kanssa.
— Mitä vielä. Te nyt ette uskaltaisi. — Vähän se olikin aran näköinen Lassi, kun myötään asetteli rillejään, jotka eivät ottaneet nykerönenällä pysyäkseen, ja koetteli, oliko sileäksi suittu tukka pysynyt sievänä.