VII.
Juhana istui keinutuolissaan, pää taapäin vaipuneena. Hyvin hän tuntui uupuneelta, väsyneeltä, kyllästyneeltä. Jäsenet roikkuivat hervottomina, sieluttomina tuijottivat silmät ulos ikkunasta, — ajatuskaan ei juossut. Poroa karisi sammuneesta sikaarista housunpolvelle, mutta sitäkään ei hän viitsinyt pyyhkäistä pois, tuskin katsettaan siihen kääntää. Jähmettyneeltä tuntuivat sielu ja ruumis.
— Rasvaiset liharuoat ja monet jälkiruoat … nehän ne raukaisevat, tuumi hän vihdoin, jännittäen vähän voimiaan. Tätinsä luona hän oli ollut päivällisellä. — Ihan kuin olisi painajainen! Juhana huokaisi syvään ja haukotteli. — Vai liekö tuo yksin ruokakaan, joka painostaa, ytelältäpä tuo tuntuu koko maailman meininki. Mikä lieneekin, jotakin tässä on vinossa.
Juhana oli äsken suorittanut oikeustutkintonsa ja oli nyt ylimääräisenä kirjoitettu senaattiin. Semmoinen hän oli laukkukainaloinen, joutilas herra, jommoisia jo ennestään oli kylliksi vetelehtinyt Helsingin kaduilla. Vähän oli työtä, vielä vähemmin palkkaa, — ja semmoista kai se tulisi olemaan pidemmät ajat. Ne sitten ovat elämän toiveita! Kyllähän ne muutamat pikemminkin pääsevät kiinni ruunun kannikkaan, varsinkin jos sattuu olemaan joku setä tai eno virastossa, mutta ei Juhanasta mielestään ollut siihen kissanhännän vetoon. No, eihän niitä velkojakaan vielä ollut hyvin paljon, mutta taival edessäpäin tuntui niin mustalta, niin suljetulta, niin yksitoikkoiselta. Se ajatushan se mieltä piti myötään nolona. Huoneensakin näytti hänestä ikävältä ja raskaalta, vaikka olihan se nyt verrattain siisti ja hyvin sisustettu, maksoikin 65 markkaa kuussa ilman päivällistä. Mutta ilotonta oli aina siinä yksin istua, yksin kävellä, yksin lukea, yksin tuumailla, jättää se sinne autioksi lähtiessään virastoon ja virastosta palata sinne takaisin autioon yksinäisyyteen. Kolkolta tuntui. — Menee kapakkaan. Inhotti ajan pitkään. — Ottaa eukon. Tekihän ne senkin muutamat — hullut. Tappelemista tässä on kyllin markoista ja penneistä itse puolestaankin, hiiteen se veisi akoittuminen keskinkertaisen neron. Ja mitäpä siitä naisväestä sitten…!
Juhana käännähti, pyyhkäisi karstan vaatteiltaan ja työnsi keinutuolin liikkeelle. Olisi sytyttänyt tupakankin, mutta ei nähnyt tulitikkuja — eikähän tuo maistanut sekään.
Hittojako hän välitti niistä naikkosista! Mutta aina se palaili mieleen vain tuo vanha ajatus perheellisestä onnesta, josta hän usein oli uneksinut, ehk'ei tahtonut sitä itsekään tunnustaa. Hänkö tässä uneksimaan, täysi mies selvillä päin — pyhyttis! — Niin, olihan hän luvannut lähteä teatteriin illalla arkkitehtiläisten seurassa, ja Julia tulisi mukaan. — Vasta viisi kello, — puoli kahdeksan kai sinne mennään. Julia mukaan; hm — eivät nuo mahda kovin iloisia olla hänenkään päivänsä. Istuu konttorissaan kesät talvet, viikot umpeensa, kahdeksasta aamulla kahdeksaan illalla kirjoittaen laskuja ja numeroita ja viettää sitten vähät loma-aikansa parsimalla sukkiaan tai kutomalla pitsejä, jotka sitten sunnuntaina pukee päälleen, kun käypi arkkitehdissä istumassa.
Eikähän tuo hyvin vanha hänkään vielä saata olla, olisiko kahdenkolmatta, — mutta murhaavina luulisi hänenkin toiveittensa kajastavan. Jo kolmisen vuotta oli Juhana harva se pyhä ollut yhdessä hänen kanssaan, ja aina oli tyttö yhdenlainen: hiljainen ja koruton käytökseltään, puvultaan sievä ja miellyttävä, tasainen ja ystävällinen luonteeltaan. Kauan oli hänestä jo Juhana pitänyt, ja vaikk'ei hän ollut mikään ihmistuntija, vaikk'eivät he paljon olleet sanoja tuhlanneet, niin oli sen jo nähnyt, ettei tyttökään… Hm! Juhanaa nauratti itseäänkin ja pisteli. — Tuotako laihaa nykerönenää hän siinä taas oli istunut ja muistellut. — Kaikkia! Hiidessäkö ne tulitikut? — Ylös hän vihdoin nousi, haki eteisestä päällystakin taskusta tikut ja sytytti sikaarin.
— Ihmeppä, kun ei jo Eljasta näy. Ainapa se näihin aikoihin on ilmestynyt. Mikä tullee siitäkin pojasta: terävä mies, mutta liian tulinen ja epätasainen. Tiukassa sillä on raha-asiat, mutta luvuistaan ei silti pidä täyttä huolta, ahmii vain noita uusia ulkomaalaisia lorukirjoja, juoksee seuroissa ja kokouksissa ja pitää puheita uusista aatteista. Ihmisten ennakkoluuloja, suvaitsemattomuutta, teeskentelemistä vastaan hän saarnaa yksityisesti ja yleisesti, ja paljon sillä jo onkin kannatusta ja paljon puolta tuumissaan esimerkiksi miehen ja naisen keskinäisestä suhteesta. Nyt, jos et ole rikas, niin älä ajattelekaan avio-onnea, ennenkuin ikävoiton miehenä, ja kumminkin semmoisella kuin minullakin pitäisi olla joku, jota saisi rakastaa.
Juhana lämpeni oikein tuota ajatellessaan, hymyili taas omille tuumilleen, sytytti sikaarin pätkän uudelleen ja vaipui taas ajattelemaan teatteriin lähtöä, Juliaa, Eljasta tuumineen, omaa sulotonta asemaansa, maailman tylyyttä ja viheliäisyyttä.
Ovelle soitettiin, piika avasi, ja Eljas tuli sisään takki päällä, — kalossit tuskin riisui.