Muut vieraat olivat vähitellen menneet pois tai siirtyneet toisiin suojiin, ja kun siinä vielä istuttiin hetkinen ja tunteet kiihtyivät, niin alkoi jo tuntua juhlalliselta, kohtapa puheitakin pidettiin. Ne näet ovat aina välttämättömiä seurauksia veljellisesti innostuneesta mielentilasta. Kohta nousi Eljaskin puhetta pitämään.
Hän oli kerran ennenkin siinä samassa huoneessa puhunut, puolta vuotta aikaisemmin, hän muisti sen hyvin. Samoin kuin silloinkin kilautti hän nytkin lasia ja pyyhkäsi tukan silmiltään, ja niinkuin silloinkin seisoi Anni ovella ja kuunteli. Mutta eroa oli niitten puheitten välillä. Silloin oli hän hehkunut innostuksesta ja toiveista; katkeroita sanoja, pettymyksen, halveksimisen sanoja tulvi nyt hänen huuliltaan — luonnollisesti, sillä kovin oli hän nyt ärtyneessä mielentilassa. — Keskustelu oli illan kuluessa tietysti liikkunut äskeisen häneen kohdistuneen häväistyksen tienoilla, eikä siis kummakaan, jos Eljas puhui siitä ja itsestään. Nuoren mieli näet on semmoinen, että jos mitä hetken tuntee, niin se pitää heti saada toisille puhutuksi. Eljas kertoi toiveistaan, niiden raukenemisista ja tunteistaan. Hän oli muka taistellut — pieksänyt ilmaa, hän oli ollut kuin tuulimylly. Taistelu alkoikin nyt vasta; hän aikoi nyt taistella kahta kovemmin, tuhatta tulisemmin, mutta vastapuolueen riveissä, aukaistakseen omia silmiään ja muitten. »Ja jos arkana vetäydyn syrjään», huudahti hän, »jos kätkeydyn suojaan maailman mainingeista, silloin saatte majani ovelle ripustaa taulun: Tässä lepää Eljas…» — Samassa pyysi hän myös sanoa joksikin ajaksi jäähyväiset hyville veljilleen. Hän oli näet päättänyt parin päivän perästä lähteä pois Helsingistä, paeta maalle piiloon yksinäisyydessä oppimaan, miettimään, vakautumaan.
Näin hän hehkuen puhui ja eläköötä huudettiin julmasti. Toinen vastasi, ja taas huudettiin ja juotiin. Eikä siinä kohta oltu surkeita eikä menehtyneitä, ei köyhiä eikä kipeitä. Tyttökin, Anni, tuli siihen istumaan ja joipa likööriä kuin mies. Eljaan vieressä hän pysytteli, naureskeli vain, ja kun Eljas hänet veti polvelleen, niin istuipa siinäkin arastelematta oikein rakkaasti käsi kaulassa ja penkoili Eljaan tuuheata tukkaa!
— Se on tuolle Eljaalle nähtävästi yhdentekevää, olipa polvella Sylvia vai Anni.
— Olipa kamreerin tyttö vai Hellaan tyttö, ykskaikki!
— Kunhan on tyttö ja rakas.
— Kippis Anni, juodaanpa sitä vanhaa rakkautta muistellen, hei!
— Hei! Kapakkatyttö juopi kun juotetaan ja rakastaa kun rakastutetaan, virkkoi Anni ja kiskaisi lasin pohjaan.
Aamupuoli oli jo, kun he Hellaasta irtausivat. Mutta ei tehnyt silloinkaan mieli vielä kaupunkiin lähteä, ja kun yö oli kaunis, ilma raitis ja puhdas, päättivät he yksimielisesti astella hiukan metsään päin vilvoittelemaan ja raitistelemaan. Siellä kävelivät he kauan, milloin jutellen, milloin ääneti, enimmäkseen ääneti; hetkisen ilo oli hervahtanut, kullakin oli nyt omat mietteensä harkittavina. Tuumaa oli seassa vakavampaakin. Ja kun he vihdoin takaisin palasivat, alkoi keväinen päivä jo sarastaa; kohtahan lähestyi se aika, jolloin heidän oli ollut määrä mennä hankiretkelle. Nyt he menivät kotiin nukkumaan. — Mikaelin kadulla tuli joukko ihmisiä vastaan, palasivat kamarineuvoksesta, praasnikoista, tanssiaisista. Siinä tuli kamreerikin rouvineen ja heti jäljestä Sylvia ja Alma. Kohteliaasti nostivat nuorukaiset lakkia, joskin ilveen hymy saattoi pilkistellä jostakin silmännurkasta. Mutta Eljas katsoi Sylviaa rohkeasti silmiin, juurikuin olisi tahtonut sanoa: »niin, niin, tämmöisiä hävyttömiä yönkulkijoita me olemme, — ovatko muut parempia?»
Siinä olivat syyt, miks'ei maanantaiaamuisesta hankiretkestä Oulunkylään tullut mitään. Mutta se ei vaikuttanut mullistavasti mihinkään piireihin, ei vaikuttanut muuta, kuin että Juhana jäi yksin asumaan huoneeseen kivitalon kolmannessa kerroksessa Yrjönkadun varrella. Sillä eräänä päivänä ajoi Eljas rautatietä pohjoiseen päin ja nousi junasta muutamalla pienellä asemalla Hämeessä. Siellä maalla aikoi hän nyt lukea; tahtoi viihdyttää mieltään, joka oli monesta syystä kiihtynyt, tahtoi vakautua, ja sinne jäi hän kesään asti. Silloin tuli kotoa kirje, että isä oli sairastunut, tuli kohta toinen, mustalla lakalla, että isä oli kuollut, perhe jäänyt vähiin varoihin. Eljaan täytyi ruveta elämisestään itse huolta pitämään, ja hän hankki sentähden aluksi itselleen kotiopettajan paikan eräässä varakkaassa perheessä, johon hän jäikin vuodeksi.