Vanhassa tutussa salissa istahtivat vieraat erään pöydän ympärille ja heläyttivät tiukua. Mutta Anni ei tullut, toinen tuli, vanhempi ja rumempi. Vasta myöhemmin saapui Anni — kaupungilla oli ollut, — ja Eljaasta näytti, että hän oli reippaampi ja iloisempi kuin ennen, mutta myös vapaampi. Tuttavallisesti tervehti hän vieraita, taputti muuatta herraa paljaalle päälaelle, toiselle pisti kättä ja nyökäytti päätä, kun tämä kohotti lasinsa juodakseen hänen maljansa.
Samassa havaitsi hän tuttavamme nurkkapöydässä … mutta ei, hän ei hämmästynyt, ei punastunut, tuli vain rohkeasti kohti.
— Oo! Harvinaisiakin vieraitahan täällä on. Mistäpäin nyt tuuli puhaltaa, kun herratkin ovat kerran taas tänne osanneet?
— Pohjoisesta tuulee, kylmästi ja kolkosti. Sehän se ajoi, selitti
Antti!
— Niin, tännekö lämmittelemään? Eihän sitä näy tarvitun talvenkaan pakkasissa.
— Talvella on lämmitelty muualla. Ettekö tosiaan ole nähneet meitä koko tällä vuosiluvulla, kysäisi Eljas, silmiin katsoen.
— Olenpa kyllä nähnyt teidän lämmittelevän täällä Hellaan puolessakin.
Saako teistä ketä onnitella?
— Saahan meitä kaikkia. Hahaha! Lassi nauroi. — Eljasta varsinkin, sillä hän on eniten jäähdytetty.
— Vai niin. No hän tulistuu kai taas huomenna! Pahempi se on, kun vähitellen, mutta myötään, hyytymistään hyytyy, — silloin ei sula koskaan.
Eljas ymmärsi, että tyttö tuolla tarkoitti itseään. Muut jatkoivat yhä juttua, kertoilivat, laskivat pilaa ja nauroivat, ja Eljas nauroi myös toisin vuoroin, toisin oli vallan vakava. — Mutta kesken kaiken kysäisi Antti, että kenellä heistä oikeastaan rahoja oli maksaa kaikki nuo juomiset, joita runsaanlaisesti kului. Kevätpuoli oli köyhin aika, jolloin kaikkien ylioppilaiden taskut asustivat tyhjinä. Neljä markkaa oli yhteensä miehillä. Keltä nyt lainaisi; päiväkaudet näki ylioppilaita juoksevan tuttavan luota toisen luo uudistamaan samaa pyyntöä, »vippaapa minulle kymmeninen», ja epäiltävää oli, olivatko he illalla rahakkaammat kuin aamulla. Keneltä siis saisi nyt iltapuhteella Hellaassa? Mutta Lassi hoksasi, että eiköhän Eljaan sana käy täällä rahasta, hänelle niin tutussa paikassa. Kovin oli Eljaan vastenmielistä mennä kysäisemään, mutta täytyihän, ja velaksi olisi saatu vaikka paljonkin. Uutta tilattiin. Vähitellen keräysi tuttavia muitakin heidän seuraansa, — teattereista ja vieraisilta kun palasivat. Niin tuli sinne Juhanakin; hän oli taas saattanut Julian Malminkadulle ja sieltä lähtenyt kävelemään Hellasta kohti niinkuin kerran ennenkin, vaikk'ei hän nyt ainakaan tiennyt tulla Eljasta sieltä hakemaan.