— Kenen kanssa? Julianko? Vieläkö se teidän äänetön, vanha ystävyytenne kestää? Entiselläänkö hän on?
— Mikäpä hänet olisi muuttanut?
— Puolessatoista vuodessa olisi jokin muutos voinut tapahtua. Yhä te siis siellä arkkitehdissä istutte sunnuntaisin yhdessä ja huokaatte kumpainenkin rakkaudesta. Mutta älä koske! Se on kielletty. Ei ole lupa mennä naimisiin, ennenkuin jaksaa vaimonsakin elättää.
— Kaikenlaisia sinä Eljas hourit kokoon. Kuka tässä nyt naimista ajattelee!
— Niin, niin, kyllä minä tiedän. Tulehan nyt kävelemään, minä kerron sinulle muutaman jutun. Olin toisiltana Hellaassa.
— Yhy. Vieläkö se tyttö on siellä?
— Anniko? Eikö mitä. Sanoivat hänen menneen Tukholmaan, mutta kyllä minä ne Tukholmat jo tunnen. Se ei ollut kukaan muu kuin hän, joka tässä eräänä iltana ajoi vastaani, — harso kyllä oli silmillä. Ja niinhän tuo tuntui Lassikin tietävän, että sen on »hyyrännyt» luutnantti Lendau, se sama, joka minua panetteli kerran kamreerin luona, — muistatko? Mutta niinhän sen pitikin mennä, ihan luonnollinen kulku. Ja minä kun niitä pelastustuumia silloin hourailin! Muistatko, kuinka minä luin sen syksyä! Olisipa Kiesus auttanut, jotta sitä olisi riittänyt niin kauan, että olisin tentteeratuksi saanut!
— Joko sinulla nyt pääaineesi alkaa valmistua, kysyi Juhana. Mutta silloin Eljas meni äänettömäksi, katsella tuijotti ulos ja rupesi ikkunalasille rummuttamaan Vaasan marssia. Sitten katsoi kelloaan.
— No, lähdetään nyt. Onhan vielä toista tuntia aikaa teatteriin menoon. Sattuu, niin minäkin tulen.
— Mitä sinä lupasit jutella Hellaasta, kysyi Juhana pukien takkia päälleen.