— Niin, siellä oli Puhujayhdistyksen vuosijuhla, sen seuran, johon minäkin ennen muinoin kuuluin. Sinne oli parhaat puhujat valittu puhetta pitämään, joten sen arvaat, mikä määrä koreita sanoja ja sananparsia siellä tulvi. Ja jokaisen puheen johdosta juotiin tietysti, eikä siinä kapakkatyttö päässyt vähillä juoksuilla, mutta ei se nykyinen niin sukkela olekaan kuin Anni ennen vanhaan. Tavalliset puheet tietysti seuralle, perustajille, isänmaalle, puheenjohtajille ja naisille. Ja vihoviimein nousi siellä muudan vanhempi oratori tilapäiselle puhujalavalle ja alkoi sanella sitä puhetta, jonka Kossuth piti Unkarin pienessä kaupungissa yllyttääkseen kansaa sotaan sikäläisen vapaustaistelun aikana. — Hän oli olevinaan Kossuth, me Unkarin kansaa. — Siinä puheessa sitä vasta oli tulta ja intoa toiseksikin kerraksi. Siinä ihminen ja yksilö arvosteltiin kärpästäkin halvemmaksi, ja isänmaa, isänmaa se vain oli pelastettava, maineella verhottava, vaikkei siihen mainehikkaaseen isänmaahan jäisi tervettä koiraakaan raatojen sekaan ulvomaan. Ja aina hetken kuluttua piti meidän kuuntelijain köörissä vastata siihen puheeseen: vannomme! uhraamme! tai kuolemme! Minäkin tietysti innostuin niinkuin muutkin, huusin »vannomme» niin että kurkkua kähisti ja lopussa »eläköön» ihan henkihieveriini. Ja jos joku olisi tullut teurastajapuukko kädessä minua pistämään, niin varmaan olisin silmiä räpäyttämättä antanut pistää niinkuin vierasta sikaa. — Silloin piti lähetettämän Kossuthille sähkösanoma, ei auttanut, — vanhalle ukkorahjalle, joka vieraassa maassa mökön turkkia paikkailee. Se kyhättiin niin koreaksi kuin suinkin, Unkarin kieltä tietysti pantiin parasta ja virstan pituiselta — arvaat sen, mitä semmoinen maksaa — ja lähetettiin sitten issikalla eläköön-huutojen kaikuessa. — Mutta niinpä luulen, että eilen monikin päätään pidellen kiroili, jotta siihenkin sähkösanomaan meni kolmisen markkaa muitten virallisten ja ylimääräisten juontien lisäksi. Niin ainakin minä tein.
— Ohoo. Ja etkö sinä siellä puhetta pitänytkään?
— Kuinkas muuten. Koetin tietysti vastapainona olla, mutta kaduttaa, että menin koko juhlaan.
— Rahoja meni — paljonko?
— Kymmenkunta juhlaan, ja sitten Hellaan isäntä karhusi minua vielä vanhasta 20 markan velasta. Mikä sekin lienee ollut, mutta maksaa piti. Mutta eivätpä nuo raha-asiat sen huonommiksi päässe muutaman kymmenisen kautta, kun tuhansia kaipaan.
— Kohtahan on N.S:n vuosipäivä taas. Aiotko tulla Hellaaseen silloin?
— Eiköpä pitäne. — Vasta on siis kaksi vuotta kulunut siitä, kun siellä ensi kertaa olin. Tuntuu ihmisiältä.
Niin jutellen kävelivät serkukset Kruununhaasta, jossa Juhana nykyjään asusti, keskikaupunkia kohden.
Eljas oli vuoden ollut maalla, syrjässä kaikista ajan virran kuohuista ja vaihdoksista, kotiopettajana. Hänen isäntänsä siellä oli harvinaisen sivistynyt mies, paljon lukenut, paljon ajatellut; mutta julma vanhoillaanolija hän oli mielipiteiltään, moitti ja epäili kaikkia uusia rientoja ja pyrintöjä, joita milloin milläkin alalla alkoi pilkistää esiin meidänkin maassamme. Ja kaikenlaisia niitä oli keksittykin: uskon vapautta, yhteiskasvatusta, naisliikkeitä, uusia suuntia kirjallisuudessa, taiteessa — mene tiedä kaikki! Kaikkia näitä hän tuomitsi hunningolle vievinä, vaarallisina, turmiollisina yrityksinä. Mutta halukas hän oli niistä keskustelemaan, ja kun Eljas rupesi uusia aatteita vähin puolustelemaan — aluksi vain, jotta väittelyä syntyisi, — soimaili ukko niitä sitä tuimemmin. Siten Eljas niihin yhä enemmän innostui, muuttui miedosta puolustajasta lämpimäksi kannattajaksi.
Pitääkseen väittelyssä puoliaan täytyi hänen oikein perehtyä noihin kysymyksiin ja tilasi sentähden Helsingistä tuon tuostakin ulkomaalaista, noita asioita koskevaa kirjallisuutta ja ahmi sitä. Ja ne vähät kokemukset, joita hän itse oli ehtinyt saada, hänen erehdyksensä Helsingissä ja muitten esimerkit kävivät hänestä selviksi, luonnollisiksi. Se maailmankatsanto, johon hän vähitellen oli alkanut kallistua, selvisi hänelle nyt lukemisen ja väittelyn kautta ainoaksi järkeväksi. Nyt hän vasta huomasi tai oli huomaavinaan ne erehdykset, ne puutteet, ne valheet, jotka maailmaa vallitsevat ja joita hän ei ennen ollut nähnyt.