Eljasta tympäisi tytön läsnäolo ja hänen utelemisensa. Hän olisi nyt tahtonut olla yksin muistoissaan, olisi tahtonut kuin tuomarina yksin tutkia sisintänsä. — Mutta parempi ehkä on näin. Hän ei ehkä olisi uskaltanutkaan käydä pohjaa myöten sydämensä kammioita katselemaan, hän ei ehkä olisikaan kestänyt sellaista tutkintoa. Parempi oli näin, nykyisyydessä hän eli, häipyköön kerrassaan se, joka ei voi konsanaan palata.
— Voi, unohda se nyt jo, Eljas, ja tule ulos vähän kävelemään ennen illan tuloa. Raitis on ilma, se karsii pahat muistosi. Ilkeä Juhana, kun…
Ulos he lähtivät ja kävelivät käsikkäin pitkin polkua joen ahteella, astelivat äänettöminä siihen lepikkoniemeen, kosken alle, jossa kuohut jo alkavat lannistua ja tyyntyä, mutta vielä kiertasevat eräitä vihaisia pyörteitä, ennenkuin ihan kesyttyvät ja suvannossa asettuvat lauhkeina lepoon.
Siihen niemen törmälle he seisattuivat hetkeksi, katselivat vettä ja katselivat taivasta. Sillä pilvet, jotka koko päivän olivat sakeina peittäneet laen, olivat nyt illan suussa häipyneet pois, ja taivas oli selkeän sinervä.
Mutta päivä oli jo ehtinyt laskea, ennenkuin pilvet edestä väistyivät. Helakan ruskon loi se vain enää taivaan rannalle, osoittaakseen, kuinka kirkkaana se olisi paistanut, elleivät sitä pilvet olisi peittäneet.
Tuota se Eljas katseli. Hän näki, miten jo ruskokin vähitellen kelmeni, varjot tummenivat ja hämärä laskeusi.
— Tule, armaani, sanoi hän ja tarttui tyttönsä käteen. — Täällä käy kolakaksi, päivä on jo laskenut. Lähdetään kotiin, suojaan, lämpimään!
Pois he kääntyivät ja kävelivät käsikkäin kiirein askelin kotiin päin.
1889.