— Keneltä se on? Annas kun luen.
— Ei. Se on Juhana-serkultani. Hän onnittelee meitä.
— Onnittelee, ilkiö! Kun sinut panee noin pahalle tuulelle.
— Ei se ole Juhanan syy. Muistatko häntä ensinkään?
— Hyvin vähän. Mutta millä lailla hän on voinut saattaa sinut noin murheelliseksi?
— Hän kertoo eräästä…
— Kenestä? Ystävästäkö? Onko hän kuollut?
— Ystävästä, niin… Ei, hän ei ole kuollut. Kunpa hän vain olisikin kuollut!
— Huih! kun toivot toisen ihmisen kuolemaa, ja vielä ystäväsi! Oliko se hyväkin ystävä?
— Oli ennen, mutta siitä on aikoja. — Ja ne ajat ovat menneet.