Sano siis Selmallesikin minun onnentoivotukseni. Jospa voisin, niin mielellänihän tulisin hääjuhlaanne, samalla kotonakin taas kerran käydäkseni, mutta pelkäänpä, että en täältä pääse irtautumaan.
Tänne olen näet pikeytynyt pääkaupunkiin, ja samaa jatkutusta on elämiseni kuin jo vuosia sitten. Aamupäivät virastossa, illat ulkona missä milloinkin, aina sen mukaan kuin massi lupaa. Onhan se minulla nyt jo muka viran nimellinenkin, ja hyvähän se on sekin, vaikka ei sillä vielä kauas potkita noin taloudelliselta kannalta minun oloissani. Sillä siitä minulla on monet vaikeudet ollut, huolet ja harmit, kun olen tullut kirjoittaneeksi nimeni muitten papereihin. Mutta eihän siitä saa nurkua, kun olen itsekin taas apua tarvinnut. Huonompi se on Lassin laita, joka on tullut kirjoittaneeksi muitten nimiä omiin papereihinsa. Nyt on mies kesästä asti kateessa, Amerikkaan lie mennyt.
Kysyt, enkö minäkin jo kohta lähetä korttia, jossa olisi omani ja Julian nimi. Yllämainituista rahallisista syistä jo huomaat minulle tuiki mahdottomaksi omaa kotia ajatella. Ja sitäpaitsi ne unelmani, joista sinäkin tiesit, ovat jo häipyneet. Kivulloinen oli Julia jo koko menneen talvea, kesällä sai hän kovan rintataudin, ja lääkärit selvittävät, että keuhkot ovat lopussa. Nyt he ovat lähettäneet hänet maalle, jonkun sukulaisen luo muka virkoamaan, mutta itse asiassa, niinkuin kaikki sen tietävät — kuolemaan. Sinä ehkä arvelet niinkuin moni muukin, että eipä tuossa köyhässä, laihassa kirjurinmamsellissa ollut paljon kadottamistakaan; eihän siinä ollut, mutta minusta se tuntuu usein raskaammalta kuin voit luullakaan. —
Uutisiapa en tiedä paljon mitä kertoisin, tärkeimmät tapahtumat näet sanomalehdistä. — Äskenhän oli taas, kuten tiedät, N.S:n vuosijuhla Hellaassa vanhaan tapaan, ja minä olin siellä nytkin, kuten edellisinä vuosina. Samanlaista hurakkaa siellä oli kuin ennen vanhaan, jolloin me nuorina ensikertalaisina siellä innostuimme; useimmat vanhat vain olivat poissa, uusia nuoria paljon sijassa. Antti, joka oleskelee Helsingissä käytännöllisiä opettajakokeita suorittelemassa, oli vanhemmista melkein ainoa saapuvilla olija. Hänen kanssaan me muistelimme entisiä aikoja ja iloja Hellaassa, kuinka sinäkin siellä nuorena maailmanparantajana ensimmäisen tulisen puheesi pidit ja sittemmin monesti elämän taisteluista innostuneena. Leikillään uhkasi Antti joskus tulla naulaamaan sinun ovellesi lapun: »Tässä lepää Eljas…», johon kerran puheessasi luvan annoit, jos muka joskus maailman taisteluja pakoon ja syrjään vetäytyisit. Mutta samanlaisen lapunhan tarvitsisi ovelleen hän itse ja me kaikki.
Siellä Hellaassa kuulin muitten kaskujen joukossa senkin, että se Anni, se Hellaan entinen bufettityttö, se sama, jota ehkä muistanet aikoinasi aikoneesi »pelastaa» ja haaveilleesi korjata hylyksi joutumasta, hän kuuluu nyt olevan jossakin Punavuoren puolessa, talossa, johon issikat yönaikaan opastavat nousevaa sukupolvea… —
Eljas pysäytti lukemisen. Hän oli jo siitä saanut niin paljon mietittävää, niin paljon sulatettavaa, että enempää ei yhteen otteeseen mahtunut. Juhanan sanat synnyttivät hänessä paljon ristiriitaisia tunteita, herättivät monta jo aikoja sitten uinahtanutta muistoa, tapausta, tuumaa ja aietta. Hän muisti tuon illan Hellaassa, jolloin hän innosta hehkuen teki päätöksensä uhrautua jalon aikeen palvelukseen, miten hän oli ollut vakuutettu onnistumisestaan, miten hän sitä varten oli tehnyt työtä. Hän muisti monta muutakin iltaa, hän muisti pettymisiään ja yrittelyjään taas uudelleen voimakkaana astua elämän taisteluihin, — ja muisti, kuinka hän siitä oli luopunut. Koko hänen nuoruutensa, sen unelmat ja toiveet palasivat hänen mieleensä, ja hän tuli ajatelleeksi, että kenties hän ei ollutkaan taistellut kylliksi. Kenties hän velttoudesta oli vetäytynyt pois, niinkuin etana kuoreensa vaaraa pakoon, tuudittanut itsensä väärään unelmaan, että entiset yrityksensä olivat olleet turhuutta ja nykyinen vakautumista. Ja istuessaan siinä pöytäänsä nojautuneena tunsi hän kaipausta mielessään; hänestä tuntui juuri kuin tuo kirje, jota hän piti kädessään, olisi syyttänyt häntä siitä, että hän oli pettänyt nuoruutensa unelmat, pettänyt itsensä. Sillä hän tunsi, että siten kuin hän silloin oli lämmennyt rohkeimmistakin toiveistaan, siten ei hän enää voisi lämmetä koskaan.
Pehmoinen käsi peitti silloin äkkiä takaapäin hänen silmänsä ja raikas nauru helähti. Hän ei ollut huomannutkaan, kun hänen morsiamensa hiljaa hiipi huoneeseen.
Eljas käännähti, mutta kummallisen surun voittoinen oli katse, jonka hän nyt tyttöön loi. Sillä hänen silmäinsä edessä olivat juuri kuvastaneet toiset kasvot, joita hän kerran oli rakastanut hellemmin, puhtaammin kuin nyt.
— Oletko surullinen, armaani, kysyi Selma hämmästyen ja istui sulhasensa viereen. — Ja mistä syystä? Tuoko kirje?
— Niin, sekin…