Ja niin hän vakuutti usein itselleenkin, että siellä syrjässä, poissa maailman metelistä, oli hän nyt löytänyt oikean paikkansa, voittanut epäilyksensä ja houreensa, voittanut itsensä.
Ja hän oli jo kihloissa. Sehän on niin luonnollista kulkua tuo, että apulainen maalla naipi rovastin tyttären, ja sitä luonnollisempaa vielä Eljaan suhteen, kun hän jo lapsuudestaan oli morsiamensa tuttava ja jo ennen poikana maalla ollessaan oli häntä väliin hentukseen kutsunut, — nimikoksi tosin vain, sillä ainahan se pitää joku henttu olla, jos ei muu niin nimikko.
Kaikki oli nyt niin luonnollista ja selvää. Rauha ja onni näytti vihdoinkin saaneen varman asuntopaikan Eljaan ennen rauhattomassa mielessä. — Joulun alla ne häät oli pidettävä.
Syksy se näet taaskin oli, kolakka, harmaja syksy, jolloin pakkanen jo on iskenyt roudan maahan, kelmentänyt luonnon ja riitoittanut rannat, jolloin alaston maa peitteekseen odottaa puhdasta, talvista lunta ja hallava taivas odottaa kirkasta, talvista tähtikoristettaan. Sunnuntaipäivä oli jo ikäpuolelleen kulunut. Eljas oli saarnannut aamupuolella, syönyt päivällisensä ja lepäili nyt hiukan lämpöisessä huoneessaan, loikoili suloisesti sohvallaan silmäillen ulos syksyiseen luontoon.
Elämä tuntui Eljaasta nyt niin levolliselta, niin varmalta. Oli hänelläkin ollut tuommoinen kiihkoaikansa, jolloin hän katsoi elämätä ainaiseksi taisteluksi, jolloin hän koko innollaan oli heittäytynyt sen taisteluun, oli tahtonut siihen vaikuttavana ottaa osaa, taistella ja voittaa, edistää yhteishyvää, niittää kunniaa. Silloin oli hän sydämensä pohjasta halveksinut semmoista syrjään vetäytymistä, mokomata pakolaisasemata, joka hänestä nyt jo oli käynyt niin suloiseksi. — Nuoruuden unelmia! — Se aika oli ohi. Mutta hän olikin jo koulut käynyt, oppinut näkemään nuo taistelut kaikki turhuudeksi ja valheeksi. Hän oli voittanut itsensä. —
Postin tulo nostatti Eljaan levoltaan. Harvoin sitä muutenkin tulee postia maalle, syrjään valtateiltä, ja kelirikko sitä oli sitä nyt vielä viivyttänytkin, joten se oli mieluisa vieras päivällislepoakin häiritsemään. — Sanomalehtiä tuli koko tukku, päivälehtiä ja uskonnollisia aikakauskirjoja; ne pantiin syrjään, viikon varaksi. Kuulutukset, kirjeet ja paperit pastorin kansliaan tuomiokapitulista ja maaherralta joutivat myös jäädä avaamatta myöhäisempään; Yksityisten kirjeitten kimppuun ensiksi käytiin.
Ja Eljaallekin oli kirje. Harvoin niitä tuli, sillä hän ei ollut kirjeenvaihdossa paljon kenenkään kanssa. Hän oli katkaissut entiset houreitten aikuiset tuttavuutensa eikä paljon rakentanut uusia. Kukapa siis olisi kirjoittanut? Tämä kirje oli Juhanalta; Eljas oli hänelle lähettänyt ilmoituksen kihloihinmenostaan, ja onnitellakseen kai se nyt Juhana niin pian vastasi. — Niinpähän olikin. Eljas luki:
Helsingissä lokakuun 16 p:nä 18—.
Rakas serkkuni.
Kiitosta monta kirjeestäsi ja kihlakortista. Arvasin semmoisen kyllä tulevan, vaikka en vielä tiennyt odottaa. Mutta mitäpä siinä onkaan vitkastelemista, kun kerran on tilaisuus naimispuuhiin ryhtyä. Onnea siis, paljon onnea toivon sinulle täydestä, sulasta sydämestäni! Vaalisi onnistumista en ensinkään epäile, sillä vaikkakaan en Selmaasi tunne, — en ole nähnyt sittenkuin kymmenvuotiasna, — niin on kai molemminpuolinen taipumuksenne kyllin takeena onnenne kestäväisyydestä.