Puhellessaan olivat he yösydännä verkalleen kävelleet kaupungin halki siihen torinkolkkaan, josta Robertinkatu lähtee ohjaamaan kaupungin laiteille. Siinä se Anni hyvästit sanoi ja lähti viiltämään alaspäin hämäränlaista katua ja katosi ensi nurkasta vasemmalle. Eljas seisoi siinä hetken ja asteli hänkin sitten päinvastaiseen suuntaan, nousi Korkeavuorenkatua, jossa hänellä oli asunto.
Ja yksin kävellessään hän mietti tuota kohtausta.
Oli se Anni häntä pilkannut ja soimaillutkin, mutta ne soimaukset eivät häneen sattuneet, ne sinkoilivat ohi, kalahtivat jotakin tuntematonta vastaan, jonka Eljas oli entisyyteensä haudannut. Sillä hän oli itse pettynyt; se oli ollut erehdystä, unelmaa kaikki, mitä hän oli luullut ja luottanut saavansa toimeen — omin voimin. Se oli ollut turhuutta, valetta. Hän oli hapuillut kuin sokea, yritellyt ja kierrellyt kaikilla suunnilla, juossut joukon matkassa ja vasten joukkoa, — aina muka vakuutettuna asiansa oikeudesta. Ja aina se oli ollut turhuutta, valetta! Nyt oli hän vasta oikealle polulle päässyt, nyt oli hän löytänyt sen vaikutusalan, jota oli hakenut, nyt oli hän vasta vakuutettu.
Vai oliko hän todella nytkään oikein vakuutettu! — pieni epäilys pisti semmoisena kiilana varmuuden väliin. Oliko se hänen oikea vaikutusalansa? Oliko se hänen kutsumuksensa? Eiköhän nytkin ollut teeskentelemistä, valetta seassa; eikö hän nyt valehdellut itselleenkin? Eiköhän ehkä kaikki hänen nykyinen vakaumuksensa ollutkin petosta?
— Ei, tuumi Eljas päättäväisesti, kääntyen sisään kotiportistaan. — Ei, nyt minä vasta tunnen sen, että olen löytänyt tieni ja työni; minä olen siitä vakuutettu, minä tunnen sen!
Ja noustessaan ylös portaita hän vielä puoliääneen toistelihe: minä olen siitä vakuutettu, ikäänkuin joku olisi tahtonut väittää vastaan.
Mutta yksin hän oli, ei kukaan voinut väittää vastaan, — ellei hienoinen, moittiva ääni hänen omassa povessaan.
IX.
Kaksi vuotta oli »vierähtänyt iankaikkisuuden mereen» — syksyyn asti kolmatta.
Eljaasta oli keväällä tehty pappi, ja apulaisena hän nyt oli kotiseudullaan. Häntä sanottiin hyväksi papiksi, ja useinpa heltyivät itkuun sydämet hänen saarnatessaan ja puhuessaan. Sillä hyvät olivat hänen luonnonlahjansa, hänen puheensa oli selvää ja äänensä helisevä, kaunis. — Ja häntä sanottiin myös oikeaksi papiksi: vakava oli ryhti ja varmaa vakaumusta todisti koko hänen levollinen, harras, tyyni olentonsa, ja lämpöisestä sydämestä tuntuivat hänen sanansa lähtevän.