HIENOA RAKKAUTTA.
He olivat kihloissa, Alfons ja Ines, ja rakastivat toisiaan niin äärettömästi. Ja se rakkaus oli hempeää ja se oli tulista, niin että se sekä uinumaan vaivutti että hehkumaan kuumensi. Se oli puhdasta, pyhää autuutta, ja samalla se oli hekumaa ja nautintoa, ja juuri sen tähden se olikin niin kaunista, että se syrjäistäkin liikutti.
Kesäaika se oli, jäljestä juhannuksen, jolloin pellolla ruis heilimöipi ja heinä pientareella käypi terään, ja oli poutapäivän illansuu. Tuuli oli tyyntynyt ja päivä oli vaipumassa ja kaste laskihe nurmelle. Senkin tähden se rakkaus oli niin kaunista, sillä lepoon vaipui luonto, taivas ja maa oli sopusoinnussa, ja rakkaushan on sopusointu. Se helähtelee syrjäiselle kuulumattomin sävelin, mutta sen äänetön kaiku siroittaa sivuilleenkin tyyneyttä ja sopua.
He istuivat illan yöhön puiston lehvistössä, kahden istuivat Alfons ja Ines, sillä he olivat kihloissa ja rakastivat toisiaan, ja heidän rakkautensa oli puhdasta ja hienoa. Se oli todellakin hienoa, se oli toista kuin tavallinen kankea talonpojan rakkaus. Se ei loistanut ainoastaan silmistä kultareunaisten rillien takaa; iltapäivän hohteessa se kajasti kellonperistä ja kenkäinkin soijista. Eikä se uskonut kultasormuksisten kämmenten puristusta, se sinkoili kaarevista käsivarren liikkeistä ja pulppusi poven kuohunnasta povea vastaan ja huulen painannasta huulta vastaan. — Se oli sitä oikeata imelää herrasrakkautta.
Säännöllisesti koristetun puutarhan siimeikkäässä lehtimajassa he näin lempien viivähtivät, istuivat kauan siinä tuolilla lähekkäin ja toisiinsa nojaten; tuulen olivat jo istuneet lepäämään ja linnut vaikenemaan, ja istuivat vielä punoittamaan läntisen taivaanrannan ja sulkemaan suurten istukaskukkien terälehdet. Eivätkä he paljon puhuneet, ääneti nauttivat onneaan; väliin vain sana pulpahti kuiskeena esiin täyteläästä sydämestä.
— Oi Alfons, jos näin saisin lempien iäti rinnallasi istua tässä tyynessä lehvistössä, — juuri näin. Elämä olisi autuutta, taivasta!
— Sinä olet autuus, ja sinä olet taivas!
Ja taas notkahti rinta rintaa vasten, ja huuli venähti huulta vasten. — Mutta rusko taivaalla kelmeni, varjot tummenivat ja notkosta nousi kostean viileähkö illanhenki.
Silloin he ihmettelivät, että miksikähän se Mari ei tullutkaan nyt iltaselle kutsumaan, ei ensimmäistä kertaa, sillä ensi kutsuahan heidän ei sopinut totella, kun kihloissa olivat ja rakkauden maailmoissa elivät. Jo olisi ollut aika, mutta ei kuulunut Maria. Sitä he ihmettelivät ja tuumivat taas, että kyllä he mahtaisivat olla onnellisen näköisiäkin, jos nyt joku kulkija sattuisi illan suussa vilahdukselta näkemään heidät vierekkäin istuvina siinä tuuhean lehtimajan piilottavassa siimeksessä. Se kai olisi ihana näky, jos tuosta noin oksien välitse katselisi heitä syrjäinen. Ja silloin taas käsivarret likistyivät tiukemmalle. He olivat onnelliset, he rakastivat toisiaan ja saivat rakastaa, ja heidän rakkautensa oli kaunis, oli hieno. Ja kun lauhkea illan henki heilautti lehteä ja nuokautti heinän vartta ja ohimennen tuoksuttaen kukkasten lemua vienosti pyyhkäisi polttelevia poskia, silloin tuntuivat taas sielu ja ruumis, luonto ja tunne sulautuvan yhteen sopusointuun, yhteen autuuteen, yhteen hekumaan. Sillä rakkaus oli levittänyt siunaustaan kaikkialle, ja se rakkaus oli kaunista, oli hienoa.
Tuo se vain oli kumma, että miksei Mari tullut iltaselle käskemään, ei ensimmäistä kertaa, ja yö jo oli tulossa. Pakostahan heille oli poislähtö, kun kahden olivat ja yö läheni. Poispa he lähtivätkin, hyvästit suutelivat hurmaavalle lehtimajalle ja astelivat hiekoitettua käytävää pitkin kartanoa kohden, verkkaan kävelivät ja seisahtuivat usein päät vastakkain toisiaan silmiin katsomaan: lemmen elävä lieska niistä sinkoili.