Se oli elämänviisautta tuommoinen hillitseminen, miehevyyttä se oli, kun osasi tukahduttaa kiihkeämmän tunteen. Ei edes itselleen saanut tunnustaa, että mieli olisi heltynyt, kuta enemmän koti läheni, että sydän olisi ilosta hytkähtänyt, kun kärryt kääntyivät sisälle tuosta vinosta portista ja äitimuorin rakas, koukkuun painunut vartalo ilmestyi sisältä keittiön portaille.
Mutta muistuupa mieleeni sentään eräs kotiintulo, jolloin mieli ei pysynytkään noin kylmänä, ei väkisinkään, ja jolloin teeskennelty miehuus suli innokkaan kaipauksen alta.
Oli yö, kesäyö noin vähää ennen juhannusta, kun ajettiin viimeistä taivalta kotikaupunkiin. Yhteen kyytiin olin ajanut rautateillä ja laivoilla, ja nyt oli enää vain toista penikulmaa maantietä kotiin. Yö oli lempeä. Tuores tuoksu levisi nuoresta lehdestä lehvikosta ja terve lemu nousi nurmesta niityillä ja ojanpartailla. Päivä oh laskenut, mutta pimeys ei päässyt voittamaan eikä kylmä saanut valtaa. Vilpoista oli tosin ilma, mutta leppeätä, yökasteesta senverran kosteata, että se ikäänkuin pehmeästi hiveli ihoa ja painoi pölyn maata vasten.
Ajettiin alas mäkeä Vieremän hovin kohdalla, ohi tyynen, matalasaarisen sisäjärven; pellot ja niityt jäivät mäkirinteelle vasemmalle kädelle, kun laskeuduttiin tuuheaan, korkealatvaiseen koivikkoon. Kyytimies nuokkuili puoliunisena, nykki suitsia ja maiskautteli suullaan muka hevosta kiirehtiäkseen; mutta tämä tapa oli hänelle jo niin muuttunut toiseksi luonnoksi, että hevonen hyvin tiesi, mitä se merkitsi, eikä ollut milläänkään, jos ei kiirehtiminen käynyt sen tiukemmaksi; hölkkäili vain omia aikojaan ja vanhaa tasaista tahtiaan. Kärryt notkahtelivat säännöllisesti sileällä maantiellä. Hervotonna heiluilin minä kärryjen tahdissa, katselin tiedottomasti tien vieren maisemaa. Se oli yksitoikkoista, korkeaa koivikkoa; silmä seurasi koivunrunkoja, kantoja, kiviä, aitoja, notkoja ja kukkuloita, seurasi väsyneesti sitä myöten kuin matka kului ja kuva edessä verkalleen vaihteli. Ruumis oli vaipunut puoliunen horrostilaan. Ajatus oli kuin seisahtunut, vain mielikuvitus teki työtä. Se loi esiin kaikenlaisia, kirjavia unikuvia, tauluja liiteli kuin panoraamassa editseni, ajelehti pitkässä, epäselvässä jonossa.
Kotoni näin edessäni, näin sen lapsuuteni ajoilta, joilta yleisen hämärän joukosta aina jokin selvempi tuokiokuva puikahti esiin. Oltiin kotipihalla eräänä hiljaisena aamuhetkenä kesällä. Isävainaja istui avarassa yönutussa portailla ja veteli savuja pitkävartisesta piipusta. Äiti ripusteli pihalla pesuvaatteita nuorille kuivamaan. Jalo-koira makasi päivänpaisteessa nurmikolla, tapaili hampaillaan kiinni kärpäsiä. Kiikkulaudalla seinän varjossa istui sisar ompelemassa ja toruskeli minua, joka avopäin seisoin ja kartulla kolistelin pihalle kaadetun ammeen kylkeen, niin että se kumeasti kajahteli. Äiti tuli, tarttui lempeästi leuan alta kiinni: »Tule pois poika, haetaan hattu päähän», sanoi hän ja lähti taluttamaan…
Hepo herkesi kävelemään, kun nousi vastamaata mäelle. Kyytimies havahtui nykäisemään suitsia ja varomaan, ettei hevonen, joka kiivetessään kierteli maantien syrjästä toiseen, sysäisi kärryjä ojaan. Hetkisen huokasi hevonen kunnaalle päästyään. Sieltä näki laajalti näreikön yli, joka vihantana kasvoi rinteellä ja jonka välisissä notkoissa vaaleampi lehtimetsä näytti iloisilta saarekkeilta. Kukkula nousi kukkulan takaa, kunnes etäisin hämärtyi yhteen yön kelmenevän taivaanrannan kanssa.
Taas soluttiin tasaisemmalle taipaleelle, ja ruumis vaipui jälleen notkumaan kärryn tykytysten tahdissa, ja mielikuvitus lähti taaskin muistojen varastosta kaivamaan esiin uusia kepeitä unikuvia.
Se vei minut kotiin erääksi syysillaksi. Isä oli silloin jo kuollut. Äiti täytteli lattialla matkalaukkuani, latoi sievästi ja sileästi rinnakkain liinavaatteita, kaulustimia ja sukkia pohjalla olevain kirjojen päälle. Pöydälle oli laskettu matkarahat, laskettu tarkoin punniten ja määrän päästä. Minä näin, että äidillä oli kyynel silmässä; hän pyyhki sen pois, mutta toinen valahti sijaan. Aamulla piti pojan lähteä ensi kertaa yksin maailmalle: löytyneekö tuo sieltä koskaan enää vai sinnekö hämmentynee joukkojen sekaan taipaleelle… Äitimuori koetti olla rohkeana, mutta yhä useampi vesihelmi tipahti sinne liinavaatteiden lomaan. Minä olin istuvinani illalliselle, mutta pala ei luistanut kurkusta. Lähdin ulos ja seisoin hetkisen portailla koettaen terästää luontoani, joka uhkasi sulaa niin pehmeäksi…
Jo saavuttiin Tuokslahden myllylle, ja hevonen, joka siinä aina oli tottunut hetkisen huokaamaan, pysähtyi nytkin. Mutta kohta kyytimies repäisi suitsia, arveli, että eiköhän paineta, ruuna, yhteen kyytiin, viileähän sinun on nyt yö helkytelläksesi, välemmin pääset laitumelle lepäämään ja me nukkumaan. Soo, — nyki menemään.
Ruuna luimisteli kahden puolen oudoksuen tuommoista tavattomuutta ja lähti vihdoin verkalleen, hyvin tyytymättömän näköisenä vetämään edelleen. Kyytimiestä nukutti, hän halusi päästä vuoteelleen, ja minä olin siitä hyvilläni, sillä hyvin haluton olisin nyt ollut katkaisemaan taivalta. Vajaan tunnin matka oli enää kotiin, ja sinne rupesi tekemään mieleni aina enemmän joka lähemmältä virstalta. Paikat kävivät tutummiksi. Tuon kosken alla olin monesti uistinta vetänyt; tuossa niemen takana olimme kerta kesäasuntoa olleet. Tätä väliä olin kulkenut niin monta, monta kertaa kotiini. —