Tuossahan se nyt oli se talo. Maali oli vielä entistäänkin vaaleammaksi kulunut, portin pieli oli entistään vinommassa, kuisti näytti entistään harmaammalta. Mutta kukkaset näyttivät ikkunassa ystävällisesti nyökyttävän tervetuliaisiksi ja koko talosta ja pihasta tuntui tuttu lämmin henki lehahtavan vastaani.
Hevonen seisahtui portin eteen, seisahti kuin muuri ja huokui syvästi. Nousin, astuin kankein jäsenin pihalle. Muorin ikkunan edessä oli uutimet; siihen teki mieleni koputtaa, mutta kolkutin kumminkin ensin keittiön ovelle. Ei vastausta. Palvelija nukkui siellä sikeästi kuin ranka.
Jo menin muorin ikkunan alle, kosketin hiljaa ruoskan varrella ikkunan alasyrjään. Heti kuului liikettä, uutimen laitaa raotettiin, ja minuutin ajan kaikki oli ääneti… Odotin… Jo kuului askeleita kuistissa, ovi aukesi ja ulos kurkisti äitimuorin vanha harmahtava pää ja ihastuksesta kiiluvat silmät… Yhdellä hyppäyksellä nousin portaita ylös.
Minä olin kotona…
ITKUJA.
Pohjoiskadun puulaakissa oli elämä koko päivän ollut surullista ja alakuloista, tyystin olivat naurut tyrehtyneet ja ilot näivettyneet. Laulu ei tapansa mukaan kajahtanut, ja pianon kansi pysyi kiinni. Allapäin oli kulkenut itsekukin omissa askareissaan, ja herahtanut oli useamman luomen alta jo kyynelkin noin ikään puoliväkisin ja salavihkaa, ja vaikka niitä oli koetettu pidättääkin, niin kostuneet olivat päivän kuluessa yhä useammat silmät. — Mikä siinä oli kirjansa ääressä ollut nuokkuvinaan, mikä mitäkin puuhaavinaan, mutta siihen puuhan sekaan oli aina huokaus puhjennut, ja nenäliinaa oli tiheään ollut tarvis.
Se oli ollut semmoista yleistä, hiljaista ja salaista, mutta syvää mielenhaikeutta koko päivän. —
Elsa vain yksin oli ollut siksikin rauhallinen, oli toimittanut kaikki päivän työnsä niinkuin ainakin, eikä ollut itkuun hänen silmänsä taipunut. Hiukan tosin, mutta tuskin nähtävästi oli kelmistynyt hänenkin verevä poskensa, kun hän aamulla oli sen kirjeen kiinni pannut, ja oudon vakava piiru oli ollut suun pielessä, kun hän oli palannut sitä kirjettä viemästä postilaatikkoon. Muuten oli ollut kuin ainakin, se vain, ettei hänenkään mielensä suostunut leikinlaskuun.
Mutta toiset tytöt olivat päätään riiputtaneet alaspäin aivan kuin niskasuonet olisivat venähtäneet, olivat huokailleet, olleet surkeina ja karttaneet toisiaan; ja syystä kyllä, sillä jos Sannin ja Mimmin tuskat olisivat päässeet vastakkain jysähtämään, niin ne eivät enää olisi olleet hillittävissä, siitä olisi syntynyt yleinen itku ja parku ja äänekäs äläkkä.
Hyvin tuo oli ollut joutavan näköistä katsella miehisen miehen. Pojat olivatkin hienoksittain kiroilleet akkaväen tuulia, jotka puhaltavat milloin miltäkin kolkalta ihan ilman syytä ja järkeä. Suututtanut oli ensiksikin se, ettei siitä aiotusta aamukävelystä, — jota juuri tytöt eilen olivat puuhanneet, — tuon yleisen surkeuden takia tullutkaan mitään, ja sitten tuo itkun pillitys ja pidätetyt huokaukset olivat tärvänneet heidänkin hyvän tuulensa kokonaan ja tympäisseet kerrassaan — hyih!