NUKU RAUHASSA.
Nuku rauhassa, sinä kaupunki, lepää huoletonna, ne, jotka turvallisuuttasi varjelevat, ovat valveilla.
Yö on pimeä, hiljaisuus kattaa kaupungin kuin kuoleman käsi, äänettömyys valtaa autiot kadut. Huminana voi väliin kuulua loitommalta rattaiden räminä, kiirehtien napsuttelee suorinta tietä se myöhästynyt kulkija, joka kotiinsa vuoteeseen ehättää; hänen askeleensa häipyvät yön hiljaisuuteen, taas ei kuulu risahdustakaan kotvaan aikaan. Kapakat ovat kiinni, ajurit ovat vetäytyneet kotiinsa, koko kaupunki nukkuu yön jälkeistä puolisikeintä untansa.
Mutta nuku pois, kaupunki, nuku rauhassa, ne, jotka turvallisuuttasi vaalivat, ovat valveilla.
Yksin astuskelee poliisi pitkin äänetöntä, autiota katua, astelee verkalleen, vakavin, tasaisin askelin, suorana, tyynenä öisten varjojen keskessä niinkuin kuningas valtakunnassaan. Pää pystyssä, kädet selän takana hän pysähtyy kadunkulmassa, luopi tyynen mutta tyystin tutkivan katseen eteen ja kupeille kummallekin, viivähtää siinä hetkisen ja jatkaa taas vakaista, öistä vaellustaan. Kadun päähän asti hän kulkee, toista takaisin, sitä kiertoaan kiertää tunnin tuntinsa perästä, äänetönnä ja varmana. Kun milloin tulee vastaan pari juopunutta pikku rähinätä pitäen, hän vain seisahtuu ja katsoo: hänen persoonallisuutensa vaikuttaa heihin jo hillitsevästi ja rauhoittavasti. Ja jos hän enemmän metelöiville lausuu tyynen, varoittavan sanan, niin sillä hän melkein aina saapi lamautumaan kiihoittuneen luonnon.
Hän on herrana öisessä valtakunnassaan, mutta hän ei käytä valtaansa väärin. Hän on kaikkien ystävä, kaikkien holhooja, hänellä ei näytä olevan inhimillisiä intohimoja tekoihinsa vaikuttamassa, tyynenä ja tyytyväisenä hän kävelee tasaista marssiaan, satoiko vettä taivas tai paukuttiko nurkkia talvinen pakkanen. Ei hän ikävöi yön selästä lämpöiselle vuoteelleen, ei hän tunne mitään viettiä eikä kaipuuta.
Hän vaalii yleistä rauhaa himotonna, tunteetonna. —
Mutta välähtihän sieltä hehkuva kipinä hänen silmistään, kun hän kadunkolkasta loi katseensa oikealle. Tuli singahti siitä katseesta, syvän, hillitsemättömän, tyydyttämättömän intohimon vaarallinen välke. Erehdyskö? Ei. Se loisti niin läpitunkevasti, niin kiihkeästi, niin leimahtavasti, siitä ei voinut erehtyä, siihen näytti kaikki elämän taistelujen, kateuden, toivon, äärimmilleen ärsytetyn sielun tuliset liekit lietsoneen hehkuaan, ja se hehku valtasi hetkeksi hänen koko ruumiinsa, koko olennon. Varsi vavahti eteenpäin, hartiat kohosivat, kaula kyyristyi, polvet notkahtivat juoksuasentoon, käsi tapasi ehdottomasti miekan kahvaa. — Mutta hetkeksi ainoastaan, siunaamaksi silmänräpäykseksi: kohta oli mies taas entisellään, suorana, varmana, tyynenä ja vakavana; pää pystyssä, kädet rauhallisina hän seisoi minuutin, pari ja lähti taas mitatuin askelin jatamaan eteenpäin tasaista tahtiaan. Silmän lieska oli kadonnut, se tuli näytti vain yhdessä hetkessä leimahtaneen, samassa iäksi taas sammuneen.
Mistä oli kotoisin tuo tuli, missä oli sen ahjo? Oliko se siinä tuokiossa jo iäksi sammunut?
Ei. Se kyti yhä, eikä se ainoastaan kytenyt, se palaa roimusi täytenä liekkinä kylmän ja rauhallisen kuoren alla. Sieltä se aina väliin salavihkaa vilahti, kun hän kulki katua ylös, toista alas ja yön hiljaisuudessa vaali kaupungin turvallisuutta.