Ja niin sitä luultiin ensin koulussakin, että siinähän se nyt onkin oikea lukumiehen alku. Läksynsä hän osasi puhtaasti ja oli siivoimpia koko joukossa. Kun toiset välitunnilla telmivät ja huutelivat, Eetu istuskeli sormet korvissa ja käänsi vielä kertaan läpi latinan kappaleen, eikä hän iltapäivälläkään malttanut lähteä lumisille taikka torille linnapallille särkemään kauppaneuvoksen vintin ikkunoita, niinkuin muut. Hän luki. Ja luultiin, että tuossahan se on tiedemiehen alku, siitähän se paisuu nero.
Jo aikaisin toverit tosin alkoivat epäillä hänen tieteellisyyttään ja arvelivat, että Eetun neronkin laita saattoi olla hieman niin ja näin, kuin leppävirtalaisen autuuden. Sillä vaikka hän luki enemmän kuin kaksi muuta yhteensä, niin ei osaaminen sentään ollut samassa suhteessa; ja kun sattui esiin asia, joka ei ollut päivän läksyssä, pyöri Eetulla piankin turpa. Huomasivat sen vihdoin opettajatkin, mutta pitivät vanhaan tapaan häntä kumminkin etevänä, tai arvelivat ainakin, että hän nyt oli, kuten moni muu, — siltä väliltä.
Eetusta tehtiin ylioppilas, ja elämän ura oli valittava. Vanhukset ja muut toivoivat hänestä pappia, ja mietti hän sitä itsekin: sitenhän pikimmin olisi päässyt leipään käsiksi ja lukuhommista erilleen. Mutta ei se Eetusta oikein vedellyt, ei tyydyttänyt se papin paikka, se oli hänestä liian vaatimatonta, oli vähän liian — halpaa. Muuhunkaan hänellä ei tosin ollut halua, mutta ei siihenkään. Sitä kesti punnita kauan aikaa, ruvetako papiksi vai muuksiko: sillä välillä nakkeli. Vihdoin Eetu päätti papin arvon liian halvaksi ja rupesi lakimieheksi.
Ylioppilaselämään ja sen rientoihin astuessaan oli Eetun tietysti toveripiiri ja puoluekanta valittava. Hän eli siihen aikaan, jolloin jo oli käynyt vanhanaikaiseksi olla suomenmielinen. Mutta eihän nyt taas, herra Jumala, sopinut hänen, kansan lapsen, joka ruotsia tuskin taisi lauseen mongertaa, eihän hänen sopinut ruveta ruotsinmieliseksikään, ja sitä paitsi oli jo vanhanaikaista olla ruotsinmielinenkin. Olihan niitä vielä valitettavasti kumpiakin, ja oli paljonkin, mutta niitä ei enää pidetty järkensä kannalta oikein terveinä, eikä Eetu suinkaan tahtonut joutua siinä suhteessa epäiltävien lukuun. Puolueeseen, kumpaan tahansa, kuulumisesta olisi sitä paitsi ollut kovin paljon vaivaa ja vastusta; olisi aina pitänyt olla valmis puolustamaan mielipiteitään, ja hiidestäkö ne aina otti mielipiteet ja vielä niiden puolustukset. Ja sitten olisi joskus voinut sattua tilaisuus, jolloin olisi ollut hauskempi ja hyödyllisempi kuulua vastakkaiseen puolueeseen eikä siihen, johon jyrkästi oli liittynyt. Ei. Niin tyhmä ei Eetu ollut, sillä joskaan hän ei ollut mikään nero, niin hän oli kumminkin siltä tyhmän ja viisaan väliltä.
Ja pakkoko hänen oli liittyä mihinkään jyrkkään puolueeseen eli jyrkästi suomenmieliseen — ruotsalaisiin esti luonto häntä yhtymästä, — kun jo oli olemassa puolue, joka ei ollut toista eikä toista, vaan oli siltä väliltä. Ei Eetu tiennyt, oliko tuo mikään varsinainen puolue, vaan sama se hänelle: paljon niitä oli semmoisia. Ja niihinpä oli turvallinen liittyä, ei tarvinnut ainakaan pelätä joutuvansa puoluekysymyksissä tappiolle, kun saattoi kuulua mihin puolueeseen milloinkin näytti parhaalta. Sitä paitsi vanhimmat ja vaikuttavimmat väsymiinsä saarnailivat tuon välikannan etuja, ja vanhojen neuvoja täytyy aina totella, vaikka ne tympäisisivätkin nuoren mieltä, — eivätkä ne Eetua toki tympäisseetkään.
Siihen ryhmään päätti Eetu liittyä, ja hän huomasi pian tuumailleensa hyvin järkevästi: ei totta vieköön hän olisi uskonutkaan itseään niin ymmärtäväiseksi. Hän omisti heti saman periaatteen kaikkien muidenkin kysymysten ja liikkeiden suhteen, joista myötään tuli puhetta, kun niitä viime aikoina oli siinnyt kuin sieniä sateella: raittiuskysymyksiä, naisliikkeitä, uskonnon vapausaatteita — mene tiedä kaikkia! Sen Eetu vain tiesi, ettei hän aikonut olla niiden puolustaja eikä vastustaja, vaan aikoi aina pysytellä kahden äärimmäisen välillä.
Siitä oli ensiksikin se etu, että hänellä nyt todellakin oli jokin periaate. Niitä on näet paljon ihmisiä, joilla ei ole edes sitäkään, vaikka sellaisia täytyy surkutella. Mutta Eetulla oli periaate.
Hänen asemansa vapautti hänet kaikista agitationijuoksuista — suuri etu ensi ylioppilasvuosina. Eihän sellainen muita yllytä, joka ei itse kuulu mihinkään puolueeseen.
Vielä se suuri etu, että Eetu periaatteeseensa nojaten saattoi sanoa itseään itsenäiseksi. Kun näet joskus sattuu ihmiselämässä sellaisia tilaisuuksia, että kysytään: kuulutko tähän joukkoon, vai toiseenko, niin siihen on vaikea vastata: olen siltä väliltä. Se kuuluisi rumalta. Mutta silloin voipi rykäistä ja sanoa:
— Niin, hm, minulla on tästä asiasta omat, itsenäiset mielipiteeni.