Silloin soi kello taaskin, ja sisään astui toinen ylioppilas, outo keltanokka sekin, vähän hienompaa tekoa kuin toinen. Tämä rupesi myöskin vetämään esiin paperia, mutta kun havaitsi toisen siinä jo istumassa, muljautti silmiään, siirteli jalkojaan ja soperti:
— Onko minulla kunnia puhua herra Kemppaisen kanssa?
— Juu. Tehkää hyvin, käykää istumaan.
— Niin, kiitoksia, minulla olisi vain pieni asia — hän luimisteli pahasti toisen puoleen, — pyytäisin teitä hyväntahtoisesti kirjoittamaan nimenne tähän keltaiseen vaalilippuun.
— Jassoo, jaha … pankaa tupakka. Näyttäkääs … teillä on ruotsinmielisten lista.
— Niin on. Ja pyytäisin vielä huomauttaa tuosta kehoituksesta, joka on lippuun liitetty…
— Hm … vai niin. — Ettekö polta? Niin minä en varmasti …, minä en suoraan sanoen… Niin, minä olen aikonut itse tulla siihen kokoukseen. — Eetu nousi seisomaan. — Minulla on, nähkääs, tästä asiasta omat mielipiteeni, minä en äänestä kumpaakaan herrojen listaa. Pyydän huomauttaa, että minä olen itsenäisellä kannalla enkä tahdo enkä aio kallistua puolelle enkä toiselle. — Niin, hyvästi, hyvästi, minulla on niinkuin sanottu, omat mielipiteeni…
Keltanokat lähtivät peräkkäin pois allapäin ja kääntyivät portilla toinen oikealle ja toinen vasemmalle. Mutta Eetu istahti taas mukavasti keinutuoliinsa, viskautui selkäkenoon, puhalsi tyytyväisenä kattoa kohden pari sakeata savua ja hoki itsekseen:
— Jaa, minä olenkin itsenäinen. —
Ei Eetun tarvinnut puolueasemastaan eikä kannastaan suuria haittoja pelätä. Jos joku hurja puoluekiihkoinen joskus vähin veisteli ja pilkkaili, että Eetu muka oli yhtä sileä joka puolelta ja taipuisa kuin hiiren nahka, niin olipa varsin sopivata häntä yli olan silmäillä, silmäillä halveksumisen ja säälin katsein: veistelijä vaikeni.