— Ja milloin sinulla olisi se tutkinto?
— Aamulla, yhdentoista aikaan.
— Eikä rahoja ole?
— Ei penniäkään.
— Eikä tiedossa mistään?
— Mistäpä ne … jos ei sulla sattune…
Sattuihan sillä, ja oli myös halukas auttamaan, mutta ei mukaan sattunut. Käski Eemelin aamulla käydä hakemassa, niin saisi.
Soo — noinhan se selviää, niinhän se menee kuin rasvatuilla rattailla.
Eemeli käveli kotiin sangen tyytyväisenä itseensä ja koko maailmaan.
Lainahousut tuntuivat aamulla jalkaan vedettäessä hävittömän pieniltä ja takki ahtaalta, ja se valkoinen kaulaliina, jota viime aikoina niin usein oli pitänyt edestakaisin kaulaansa näperrellä, oli jo siivottoman likainen… Nuo asiat vähän mietittivät Eemeliä, kun hän aamulla rupesi pukeutumaan tutkintoa varten, sillä jos nuo yksityisissä tenttaminoissa hät'hätää olivat menetelleetkin, niin taisi olla niin ja näin niissä mennä julkiseen, jossa oli muitakin useita sekä tutkittavia että tutkijoita ja kuuntelijoita. Ne epäilyttivät häntä hyvin, kun hän katseli pitkin säärenvartta alas kenkiin ja käänteli hyppysissään mustanpuhuvata kaulaliinaa.
— Housuja ei nyt enää ole mikään mahdollisuus saada toisia, hän tuumi ja koetti pingoittaa lahjetta alemmas … mutta jos ottaisi yhteen otteeseen rahaa koko neljäkymmentä ja ostaisi puhtaan liinan…