— Ei näy olevan, ihme, kumma. Mikä miehen masenti? Sairasko olet vai muutko surut painavat?
— Enpähän sairaskaan, vaan eihän tuota aina… Laulakaahan pois.
— Vielähän sinä eilen heläytit täydeltä emätiltä, mikä sen nyt tukki.
Sinun ääntäsihän tässä on totuttu kuuntelemaan.
— Vaikka … tänä päivänä ei sydän laulata.
— Onko joukostasi joku kuollut, lapsistasi…?
— Eikä…! Kun kuoliskaan joku, niin vielähän sen joukon kanssa ehkä toimeen tulisi. Mutta kun syöjäin luku yhä kasvaa ja leivän saanti huononee, niin sitä laumaa et jaksa enää elättää, et jaksa. Pakostakin masennut.
— Onko eukkosi taas tehnyt lapsen?
— Kaksoset teki menn' yönä, viisi oli heitä entistä.
Paavo vaikeni ja ummessa pysyi toistenkin suu. Ei leikintekokaan tuntunut nyt olevan paikallaan, eivätkä he osanneet paljoa muutakaan virkkaa. He rupesivat jo ymmärtämään, että Paavon huonoon äänenkulkuun oli ollut aihetta kyllin. Työpalkat olivat kovin pienet, sittenkin kun työtä oli ruvennut paremmin saamaan, ei kannattanut naimattomainkaan miesten paljo rehennellä ja perheelliset miehet, vaikka joukkoa oli vähemmänkin ja vaikka vaimokin aina apuna ansaitsi, jaksoivat tuskin tulla toimeen. Siitä he käsittivät, miten tuo perheen arvaamaton lisääntyminen saattoi tuottaa uusia huolia Paavolle, — ja he vaikenivat.
Hetken äänettömyyden jälkeen virkahti muuan joukosta ikäänkuin tulkiten yleistä mielialaa: