— Niin, terve nyt, minun täytyy rientää.
— No odotahan, mihin se semmoinen kiire, otit kai lomaa toki pitemmäksi aikaa, kun lähdit vanhaa tuttua tapaamaan.
— Lomaa … mitä lomaa minä tarvitseisin, ei … muistui vain tuossa mieleeni eräs asia…
— Istuhan toki, maksetaan nyt edes.
— Jaha, sekö vielä. Ottakoon tuosta. Ja terve nyt, minun täytyy todellakin joutua. Kai sitä taas tavataan…
Viimeiset sanat hän virkkoi jo portaita alas juostessaan ja kun minä rahat maksettuani ulos ehätin, mennä viiletti hän jo kappaleen matkan päässä pitkin esplanaatia ja ohjasi kulkunsa sinne teaatterin puistoa kohden, josta hän äsken oli tullut.
Katselin nurkassa hetken sitä hänen menoaan. »Olen kuin hypnotiseerattu», oli hän sanonut. Tuo näytti todellakin vähän siltä.
— Hm…, minä löin leikiksi syvälle pyrkivät mietteeni. Sitä näkyy voivan olla hypnotiseerattuna monella tavalla…
1892.