1891.
JUTTUJA.
KANALA.
Palkat pienet, perhe suuri, toimeentulo vaikeaa, elämä ilotonta, alituista säästämistä ja kieltäytymistä.
Niin nureksivat usein pikkukaupungin pikku virkamiehet keskenäisissä keskusteluissaan aina, kun heidän varojen puutteen tähden täytyi luopua jostakin toivotusta huvituksesta, komeammasta nimipäivän viettämisestä taikka aijotusta kesämatkasta kylpylaitokseen. »Ei kannata meidän pienillä tuloilla» valittivat varsinkin koulunopettajat, joilla ei ollut mitään sivuansiota eikä niinkuin muilla virkamiehillä tilaisuutta »sporttelein» nimellä verottamaan heitä tarvitsevaa yleisöä.
Tuo tuntui varsinkin masentavalta, kun he vertasivat oloaan ja asemaansa kaupungin vauraaseen kauppasäätyyn, noihin sivistymättömiin tervaporvareihin ja voisaksoihin ja nahkatehtailijoihin, joiden kannatti elää kuin ruhtinaiden heidän rinnallaan, asua komeissa rakennuksissa, ajella juoksijahevosilla, tehdä pitkiä ulkomaan matkoja ja pitää loistavia pitoja juuri heidän kiusallaan. Kaikenmoiset koulunkäymättömät karttuunin mittaajat ja raa'at parkin sekottajat, koristivat tilavain salonkiensa seinät taulumaalauksilla ja veistokuvilla ja joivat herkkuateriakseen Reinin viinejä tahkotuista laseista, silloin kun heidän, kaupungin intelligensin ja sen sivistyksen kukan, täytyi lapsilaumansa kanssa elää sullottuina ahtaisiin, ilottomiin laitakaupungin korttiereihinsa ja herkeämättömän säästäväisyyden pakosta kieltää itseltään vaatimattoman olutpuoliskonkin heikosti ravitsevan päivällisensä vahvikkeeksi.
Se oli vääryyttä, sen tunsivat he kaikki syvästi, vaikka eivät siitä paljo koskaan virkahtaneet toisilleen eikä muille. He koettivat näyttää tyytyväisiltä osaansa, niinkuin sopii odottaa heidän korkeammalta sivistyskannaltaan, heidän, joiden pyrinnöt ja rikkaudet eivät olleet tätä maallista. Mutta mielen hiljaisia haluja ja taipumuksia ei riittänyt tyynnyttämään eikä lohduttamaan pelkkä tieto heidän henkisestä etevämmyydestään eikä ajatus, että he aatteellisemmissa harrastuksissaan halveksivat mammonaa ja sen palvelijoita. Ei, ihmisiähän olivat hekin, ja siis myös inhimillisiä. Ja tuo kärsivän tunteesta katkeroittunut mieli purkausi toisinaan väkisinkin esiin valituksina heidän keskinäisissä keskusteluissaan.
* * * * *
Niinpä istui heitä — kaupungin koulunopettajia — eräänäkin iltana muutaman virkatoverin ahtaassa työhuoneessa kymmenkunta imeskellen vetistä teelasia, ja keskustelu ohjausi taaskin ihan itsestään heidän taloudellisen ahdinkonsa seutuville. Väkinäisesti oli kyllä aluksi koetettu keskustella kirjallisuudesta ja politiikasta, vaan miten lie käännähtänytkään, kohta oltiin taas kiini palvelijain palkoissa ja kalliissa vuokran hinnoissa, ja toinen valitti tilaansa toistaan surkeammaksi.
— Suoraan sanoen, meidän tuloilla ei voi elää, ei ainakaan ihmisten lailla tässä kaupungissa, jossa on niin hyvinvoipaa porvaristoa, väitti lopuksi kolleega Terman, ja työnsi vaistomaisesti teelasin syrjemmäs pöydälle. Hän oli sivumennen mainiten tunnettu taipuvaiseksi lasia kallistamaan.