Ääni oli terävä ja ilkeä, silmät paloivat ja liikkeet olivat kiihkeät ja tuittuiset. Hän kiersi käsivartensa moneen kertaan tytön vyötäreille, painoi hänen päänsä kasvojaan vastaan ja näytti ikäänkuin intohimoisesti vaativan hyvitystä menetetystä tappiostaan. Minuun hän ei katsonutkaan.
— Mitä te olette tehneet, onko sulla ollut hauska, vastaa, onko? uteli hän tytöltä lakkaamatta.
— Olihan meillä hauska, juteltiin ja naurettiin, vastasi tyttö.
— Niin, tietysti minun poissaollessani. Sinä häijy tyttö! Vaan nyt en sinua enää jätäkkään, en hetkeksikään, en kaiken edestä maailmassa.
Hän piti lupauksensa, vartioitsi aarrettaan kahta ankarammin. No, ainahan nuoret rakastavaiset keinoja löytäisivät toisiaan tavatakseen, vaan meillä ei ollut siihen niin kovaa tarvetta. Se meidän väli oli aivan lapsellista leikintekoa, emmekä sitä koskaan muuksi ajatelleetkaan. Suututimme vartijan vielä muutaman kerran ja sille nauroimme, muuta emme tahtoneetkaan.
Ja siihen se lukukausi loppuikin. Tytölle tuli poislähdön aika ja samoihin aikoihin sitä minunkin piti lähteä. Vielä viimeisen koiruuden minä kumminkin tein vartijalle. Vasta samana aamuna, kun tytön piti matkustaa, ilmoitin minä lähteväni samassa junassa. Ja niin lähdin. Sitä kiukkua, minkä tuo temppu herätti vartijassa! Hän olisi varmaan aivan asiatta lähtenyt kolmanneksi ajelemaan Suomen rautateitä, jos se mitenkään olisi käynyt päinsä. Vaan hän ei voinut lähteä. Ja se häntä kaivelti, kiukutti niin, että kuulin kuinka hampaat narskuivat.
Hän oli junalla saattamassa. Vielä viimeisiin asti käytti hän tilaisuutta hyväilläkseen ja teiviäkseen tyttöä, jotta se oikein herätti huomiota. Vaan kun juna teki lähtöä ja me seistiin vierekkäin vaununportailla ja hän jäi sillalle seisomaan, silloin heitti hän minuun katseen, niin täyden katkeruutta ja vihaa ja liekitsevää kostonhimoa, että se tuskallisena muistona minussa aina säilyy. Siinä katseessa oli uhkausta ja kirousta, — ikäänkuin minä väkisin olisin riistänyt häneltä aarteen kourista.
Meille se matka ei kumminkaan ollut ensinkään merkillinen. Riihimäelle ajettiin yhdessä ja siinä heitettiin jäähyväiset, lämpöset jäähyväiset, niinkuin ystävät ainakin, mutta ei sen tulisempia. Taittiin sopia, että ollaan ystävät jos vastakin tavataan, — vaan sen koommin ei ole tavattu. Hän ajoi kotiinsa Lounais-Suomeen, minä Karjalaan, siinä se.
Vaan sellaista merkillistä kilpailijaa, taikka, jos se olisi ollut mahdollista, kilpakosijaa en ole sittemmin nähnyt enkä kuullut moisesta puhuttavankaan. Onko teistä kukaan?
* * * * *