— Sattumakohan tuo sitten lienee. Mutta olkoon mikä lie, välipä näistä tuikkiaisista.
— Välipä kyllä, vaan kun se on minusta niin kumma.
— Elä huoli enää kummastellakaan.
Paavolaa melkein suututti, kun toinen sen vielä otti puheeksi. Hän oli jo ruvennut sydämmessään epäilemään, että sillä mahtaa olla joku oma temppunsa … mikä sen tietää tuommoisen maailmankiertäjän, mitä metkuja se on siellä oppinut … ja eipähän se niitä toiselle neuvone! Paavola oli toisinaan keksivinään kumppalissaan kaikenmoisia salaisia kujeita, vaan kun hän ajatteli tarkemmin, täytyi hänen myöntää, ettei ne sen kummempia kujeita olleetkaan, hänen oma mielikuvituksensa oli vain pikku seikasta punonut suuren juonen. — Ei se voi olla muu kuin yksinkertainen sattumus, siihen loppupäätökseen hän aina tuli. Huomenna saan minä ehkä saman verran kaloja kuin hän ja toisena päivänä jo kenties enemmän, — eihän tässä harrin onginnassa mitkään taikatemput voi auttaa.
Vaan huominen päivä tuli ja taas sama juttu. Vaikka Paavola koettikin pysyä rauhallisena ja välinpitämättömänä, huomasi hän itsekin, kuinka hän kävi kärtysämmäksi joka aamu. Ensi tunnin hän onki tyyneesti ja tarinoi hilpeänä, vaan ei voinut olla tarkoin laskematta montako kalaa kumpanenkin sai. Aholalla oli pian muutamia kaloja enemmän ja silloin hän kävi levottomaksi. Hän siirtyi etemmäs toveristaan, onki kosteikoista itse kosken korvista taikka souti joskus venheellä suvannolta virran alle, laski siellä kiviriipan pohjaan ja onki yksin. Vaan sekin oli ikävätä ja sinnekin hän näki, miten toinen tavallisilta rantakiviltä viskeli törmälle kalan toisensa perästä. Ne kimaltelivat hänestä niin ilkeästi päiväpaisteessa, — pisti vieläkin enemmän vihaksi.
— Mikä hitto sen on loihtinut, kiroili hän siellä itsekseen. Sillä täytyy sittenkin olla joku juoni, — onkinhan se niin pirullisen näköinen, aina kun huomaa, että minä kiukustun. Se heittiö nauttii siitä sydämmessään, nauraa virnistelee itsekseen ikäänkuin kutittaakseen, että minua kaivelee…
Paavola souti takasin, ei ollut tietäkseenkään pettymisestään, kertoi vain aivan maltillisella äänellä, että ei syönyt sielläkään paremmin.
— Ja minulla se syöpi tässäkin ihan iltikseen. Lienet sinä maannut kätesi huonoksi, koska ei ota.
Vaikka Ahola sen virkkoi aivan ystävällisesti ja leikillisesti, kävi se kumminkin Paavolaa sapelle ja hän sähähti heti vastaan kärtysellä äänellä:
— Maannut kätesi — ei sitä ole makuutettu sen pahemmin kuin sinunkaan, vaikkei sitä olekaan opetettu kaiken maailman metkuihin eikä konsteihin.