Ahola ei tiennyt mitä vastata. Hän tyhmistyi kokonaan ja vaikeni. Tuollainen näykkimishalu pisti hänelle vihaksi, otsa rypistyi ja leuka rupesi väkättämään. Vasta hetken kuluttua sai hän vastanneeksi:
— Katsoppas miestä, sydämmellesikö kävi, kun sinulta harri pääsi ja multa ei päässytkään?
Paavola käänsi päänsä kohti; katkerinta vihaa liekitsi hänen syvälle painuneista silmistään ja kalman harmaista kasvoistaan. Hän koetti sopertaa jotain sanaa suustaan, vaan se ei lähtenyt, leuvat olivat kuin kankeiksi hyytyneet. Hurjasti silmäili hän ympärilleen. Siinä kivennykyrällä oli Aholan aukinainen kalakontti, jossa tuo suuri harri vielä potkiskeli. Raivostuneena oikasi hän jalkansa ja potkasta säväytti kontin kiveltä koskeen.
Sitä tehdessään katsoi hän niin tulisen äkäsesti toveriaan silmiin, että tältä ensiksi pääsi nauru. Vaan Paavola rämäytti myöskin naurun, ilkeän, pirullisen naurun, joka ikäänkuin vihlasi Aholaa. Hän suuttui. Katsellessaan konttiaan, joka suu alaspäin kelluili virrassa, mustenivat hänen kasvonsa vähitellen ja rinta rupesi läähättämään. Hän katseli kaloja, jotka valkonen vatsa päältäpäin lipuivat virrassa; mutta se suuri harri, jonka hän viimeiseksi oli saanut, virkosi vähitellen vedessä, pärskäytti pari kertaa pyrstöllään, kääntyi uima-asentoon, pyörähti kerran oikealle, suikahti vasemmalle ja katosi sitten syvyyteen.
Se meni, ja Aholaa tuo kaikki pisteli ilkeimmilleen. Hän syöksähti kiveltään esiin ja tarttui ilkkuvaa Paavolaa rinnukseen.
— Hae tänne sekä kontti että kalat, kuuletko sinä, hae tänne se minun suuri harrini… Vai tässä sinä äkäpussi rupeat sappeasi purkamaan … mutta noukit … noukit silmäänikin sinä sieltä joka kalan, sinä viholainen, sinä, sinä…
Hän tärisytti Paavolaa ankarasti rinnasta ja retuutti hänet paadelta alas veteen. Tämä hoippuili siinä verestävin silmin, vihan vaahto tursusi suusta ja suonenvedontapaisesti tarraili hän toveriaan takin kaulustasta kiinni. He rytyyttivät toisiaan edestakasin, molemmat seisoivat pohkeita myöten virrassa liukkailla vesikivillä. Paavolalta luiskahti hattu päästä ja virta lähti sitä viemään ja Aholan onkivapa heilahti siinä rytäkässä kiveltä alas ja lähti solumaan selälle päin. Mutta he eivät nähneet mitään, eivät kuulleet, hurjasti vain kamppailivat, päät tutisi ja vanhat jäsenet vapisivat. Puhe ei lähtenyt kummaltakaan, kiukkuinen soraääni vain vähäväliä kähisi heidän kurkuistaan:
— — se suuri harrini…
— — sinä maailman veijari…
Henki läähätti vaivaloisesti molemmilla ja vanhat voimat raukesivat. Eivät jaksaneet he enää toisiaan heilutella, pitelivät vain vielä kotvan aikaa kankeilla käsillään toisiaan vaatteista kiinni. Sitten kädetkin jo hervahtivat alas ja perin uupuneina lähtivät vanhukset hoiperrellen kömpimään kuivalle maalle, jossa voimattomina retkahtivat istumaan sylen päähän toisistaan ja tuijottivat siitä tylsästi eteensä. Suonet tykyttivät valtavasti, henki korisi kurkussa, silmiä mustenti ja korvat soivat.