Mutta yleisön edessä säilyttivät he kylmän välinsä, toisinaan vain laskivat pilkkasanoja toisistaan, ja siihen oli varsinkin Kyllikki kärkäs.
Ja Lemminkäinen näytteli osansa rakastuneena hyvin. Milloin he istuivat hämärähetkenä viinapatroonan muhkeissa perähuoneissa jutellen kahdenkesken kenenkään estelemättä, milloin palasivat iltapimeällä luistinradalta ja tekivät vielä kävelyretken autioon, talviseen puistoon saadakseen rauhassa jutella juteltavansa ennen eroa. Ja tuo salamielisyys, joka oli kuin itsestään syntynyt heidän kesken, yhdisti heidät vielä lähemmin toisiinsa. He tunsivat olevansa kaksi olentoa, jotka, ollen aivan erilaiset kuin muut, olivat ihan toisiaan varten luodut… Sitä kesti viikon, toista, ja he menivät kihloihin, — tietysti salakihloihin. Kaikki muut luulivat heidän vielä olevan sotakannalla! Se heitä huvitti sanomattomasti.
— Sitten vasta yhtäkkiä vihitämme itsemme vähän ennen junan lähtöä ja muutamme meidän kauniiseen Kalevan kaupunkiin, jossa kohta pääsen itse liikkeen johtajaksi, kehui Lemminkäinen. Ja kesät asumme maatilallani, jossa mulla on suurenmoinen maanviljelys ja meijerihoito.
— Ja toiset jäävät tänne ihmeissään suu auki katselemaan…
He olivat onnelliset.
Vaan mihinkäpä se ihminen luonnostaan pääsee. Lemminkäinen ei tietysti malttanut olla naurattamatta muitakin tyttöisiä, nuoria ja kauniita, ja kun hänen kujeensa kaikkialla lankesivat hedelmälliseen maahan, rupesi tuo salapeli Kyllikkiä huolettamaan. Hän tahtoi tehdä siitä lopun, mutta Lemminkäisestä elämä tuommoisenaan oli hyvin lystiä, ja kun hän ei keksinyt keinoa miten saisi puhdistetuksi valheensa entisyydestään, varakkuudestaan ja liikemiehyydestään, ja mitenkä voisi esiintyä viinapatroonan luona, antoi hän ajan kulua, eleli yksin päivin ja lykkäsi vakavat asiat huomiseen.
Vaan vähitellen rupesi hänelle itselleen jo kiire tulemaan. Kotikaupungista lähti Saarelaan kuulumaan kummia huhuja, matkustajat sieltä kertoivat yksityisseikkoja hänen entisestä elämästään, hänen rahajutuistaan ja naisjutuistaan, ja nauroivat hänen liikemiehyydelleen. Ja Saarelan nuoret herrat, joita Lemminkäisen onni naismaailmassa jo kauan oli suututtanut, levittivät oikein kateilijain innolla noita huhuja kaikissa seuroissa. Vielä lisäksi kirjoitti äiti, että hänen, vanhain velkain ja myötäisten rahalähetysten takia, kävi välttämättömäksi myödä talo kaupungissa ja muuttaa asumaan syrjäiselle maatilkulleen.
Tuo oli harmillista. Jotain piti tehdä, sen huomasi Lemminkäinen, mutta mitä?
Lemminkäinen mietti puhki päänsä, vaan turhaan. Nyt oli myöhäistä mennä patruunalta tyttöä pyytämään, kun se jo varmaankin tunsi hänen kujeensa. Paras ehkä nousta junaan ja pötkiä tiehensä … mutta sääli sitäkin tehdä, kun kultakala oli tuossa juuri sormien lomassa…
Niissä synkissä mietteissä asteli hän eräänä iltana muutamaan tuttuun perheeseen, johon pienenlainen seura oli pyydetty illanviettoon ja johon Lemminkäinenkin oli päättänyt mennä, jos ei muun vuoksi niin säilyttääkseen ulkonaisen ryhtinsä.