Peni haukahti taas törmällä, ja nopeasti kääntyivät naiset ikkunaan katsomaan, keitä olivat tulokkaat. Joelle hiihti pari miestä; he hiihtivät rantaa kohden, rupesivat nousemaan törmälle… Eikö ne ole Yli-Kiimingin miehiä, jotka lähtivät mukaan Jäämerelle … niitä ne on … hyvä Jumala, miksi ne palaavat ennen meidän miehiä…!
Miehet astuivat tupaan, ja hätääntyneenä kiirehti Anni kuulumisia kysymään, ennenkuin istumaankaan käski.
— Hyviä kuulumisia, kertoivat miehet hymähdellen. — Terveisiä laittoi
Vesainen eukolleen ja käski lämmittää huomisillaksi saunan.
— Tuhannet kiitokset — jopa kouristikin sydänalaani. Istukaa, vieraat. Mutta minne se itse jäi, miks'ei jo tullut?
— Erottiin Kemijoella, toisia lähti vielä Tornioon saaliinjaolle, ja
Vesaisenkin oli käytävä siellä Oravaisen luona, joka on kuormia tuonut.
Me muut painettiin suoraan kotiin.
— No Jumalan kiitos, että se vielä hengissä on.
— Hengissä kai se on ja terveenä, paljon tuonne muutoin miehiä jäikin. — Näin kertoivat tulokkaat hyviä uutisia ensiksi, mutta hetken kuluttua he jatkoivat vähän vitkastellen: — Jäi sinne paljon iiläisiäkin, monta tämän kylänkin miestä. Ja kemiläisistä kaatui Torvisen isäntäkin Kuolan portille.
— Isäkö kaatui, vanha isäukko — sinnekö senkin piti jäädä! Sitäkö varten sen piti vielä vanhana ja vaivaisena lähteä sinne tappelupaikalle … eipä malttanut ukko pysyä kotona.
Anni herahti itkemään. Mutta kaipauksen kyyneliin, joita sydän vuoti surusta vanhan isän kuoleman johdosta, sekaantui kiitollisen, onnellisenkin sydämen kepeämpiä kyyneleitä: olihan Juho palannut pitkältä retkeltään, palannut terveenä ja voimissaan, vuorokauden perästä hän on jo omassa tuvassaan lohduttamassa kauan kaivannutta naistaan, poistamassa yksinäisyyden ikävän ja turvattomuuden tunteen. Vaikka suru karmikin sydäntä, olisi hänen tehnyt mieli kyyneltensä läpi hymyillä.
Mutta Helinä, joka koko ajan oli äänetönnä kuunnellen seisonut sivummalla uunin kupeella, kävi hänkin nyt miesten luo ja kysäisi arastellen: