— Entä Hannu … tuota Krankkalan isäntä…?
— Ka, olipa unohtua. Terveenä on hänkin ja terveisiä laittoi. Sanoi tulevansa Juhon kera Vesalaan ensi töikseen morsiantaan tapaamaan — ja tässäpä sen nyt morsiamen tunteekin… Siinä käsi, kussa kipu…
Punehtuen loi tyttö katseensa maahan. Mutta miehet kertoivat vielä, lohdutellen itkevää emäntää:
— Ja vielä se käski Vesainen sanoa emännälleen, että pitäisi varalla olutta ja paistaisi viljalti piiraita, voipi näet hänen matkassaan tulla vieraita muitakin. Sillä on vankikin mukanaan, joka on ennestään tässäkin talossa tuttu ja jota kyläläisetkin ehkä tahtovat nähdä, ennenkuin se Oulunlinnaan viedään.
— Kuka se on, ehätti Helinä kiireesti kysymään. — Eihän vain Ahma…?
— Ahma se juuri onkin, sama mies, joka meidän kyliä niin monesti on poltellut ja tästäkin talosta entisen tuvan. Mutta nyt on mies nuorissa, ei polttele enää.
— Tuopiko se sen tänne, meille?
— Tuopi, vaan ei sitä enää tarvitse pelätä.
Hetkisen vielä levättyään lähtivät uutisten tuojat jatkamaan matkaansa ylöspäin jokea; heitäkin vartoi helmaansa kodin lämpö, ja ikävöiden ja huolissaan odotti kaivattu perhe.
Vesaisen pirttiin jäivät naiset taas kahden, ja olivatpa he melkein pyörällä noin monista uutisista. Oli nyt surun syytä, oli ilon aihetta, niiden välillä viskelehti mieli eikä tahtonut taipua tasapainoon.