Anni toipui kumminkin kohta arkielämän todellisuuteen, muisti miehensä lähettämät terveiset ja kiirehti puhdistamaan pirttiä, toimittamaan syrjään arkitöitä ja valmistamaan koko taloutta kuntoon miehensä paluuksi. Pian oli uuni lämpiämässä, taikina nousi pankolla, ja täysinäisenä odotti kirnu nurkassa männän heiluttajaa ja voin valmistajaa. Emäntä hyöri kuin väkkärä toimesta toiseen ja kiirehti Helinää avukseen. Olihan juhla tulossa Vesalan pirttiin, juhla, joka koski koko pitäjää ja koko Pohjanmaata.
Vaan Helinä liikkui verkemmin ja äänetönnä askareissaan ja tunsi sydämensä levottomana tykyttävän, vaikk'ei tiennyt miksi. Olihan syytä iloita, kun Juho taas palaa … ja Hannukin… Miksi tuntui sitten toisinaan kuin olisi tuska kouraissut rintaa? Miksi hän niin säpsähti aina kun muisti, että Juho tuopi Ahman mukanaan? Ei tiennyt hän sitä oikein itsekään. Mutta hän kammoi nyt niin nähdä tuota miestä, hän ei olisi enää koskaan tahtonut tavata häntä, huih! häntä puistatti jo ajatellessaan, että tuo hurja soturi hehkuvine silmineen taas astuisi hänen eteensä … teki mieli juosta pakoon, kätkeytyä saunan loukkoon… Ei, hulluahan se oli tuollainen pelko, aivan naurettavaa, vankinahan se nyt tuotiin Ahma, nuorissa… Mutta sittenkin, mahtinsa sillä on vankinakin, sen silmissä, sen liikkeissä … eikä Helinä voinut häntä nuoriin sidotuksi ensinkään ajatella, häneen oli Ahman kuva jäänyt tuliseksi, intohimoiseksi, suureksi…
Ja taas se kuva yritti Helinän valtaamaan. Monesti hänen jo teki mieli kertoa Annillekin tuosta kummasta pelostaan, vaan ei kehdannut. Ja hän päätti karaista mielensä, karkottaa ne ajatukset pois ja ajatella muuta, Juhoa ja Hannua…
Muissa kiiminkiläisissä ei sanoma Ahman vangitsemisesta pelkoa synnyttänyt, sitä kuultiin päinvastoin mielihyvin ja riemuiten sekä siellä että kaikkialla Pohjanmaalla. Tieto Vesaisen retkikunnan paluusta oli Kemistä suoraan saapuneiden kautta levinnyt joka pitäjään ja kylään, ja tiedettiin myös, että Vesainen jo seuraavana iltana saapuisi kotiinsa ja toisi vangin mukanaan. Paljon oli uteliaita, jotka tahtoivat nähdä tuota kauan kammottua, paljon julmuutta tehnyttä miestä kerrankin kahleissa, Ahmaa, jonka pelkän nimen mainitseminen jo saattoi lapset itkemään. Ja hänen voittajaansa tahdottiin myöskin nähdä: Vesaisen nimi ja maine kulki kuuluisampana ja kunniakkaampana kuin koskaan miehestä mieheen. Siksi keräytyi jo puolelta päivin seuraavana päivänä Vesalan pihalle ja pirttiin lähempiä ja etäisempiä naapureita odottamaan maineikkaan päällikön tuloa.
Sitä joukkoa Anni iloa uhkuvin mielin katseli juostessaan puuhissaan edestakaisin pihan poikki. Pirtissä oli jo kaikki valmista, hän vei saunan lämmitä, kantoi vettä ja valitsi vastat ja kysäisi aina ohi mennessään törmällä seisovilta:
— Eikö tulijoita jo näy?
— Ei näy vielä.
— Kyllä ne sieltä kohta ajavat.
Mutta päivä kului, ilta läheni, tulokkaita ei näkynyt. Anni pistäysi tuhkatiheään tuvasta törmälle tähystelemään — muita tuli, odotettuja ei. Muuankin ajoi sieltä saanireellä ja kulkusilla, Anni juoksi katsomaan: se oli Iin vanha kirkkoherra, joka kinkerimatkaltaan Haukiputaalta poikkesi kuulemaan retkeläisten uutisia. Ilta jo hämärsi, odottavista vieraista rupesi yksi ja toinen tekemään poislähtöä. Silloin kuului törmältä huuto:
— Jo tulevat, kahdella hevosella.