Koko pirtintäysi tyhjeni tuossa tuokiossa pihalle. Harmaan hämärän läpi nähtiin kaksi hevosta joen jäätä pitkin suuntaavan kulkunsa taloa kohden.
— Mutta miksi ajavat noin hitaasti, miks'eivät laske tuiskuna pihalle?
— Ja miksi istuu toisessa reessä ajaja yksin sepipuolella?
Matkamiehet lähenevät. Miten, näyttäähän siltä, kuin siellä makaisi mies reslan pohjalla… Isä taivaan! eihän liene Juho sairastunut… Laupias Jumala! valehtelevatko silmät, vai liehuuko siellä todella valkoinen riepu luokin nenässä…? Liehuu se, vainajata tuovat, kenen ruumista…? Juhonko? Ei, ei … mutta miks'ei häntä näy? Hannu ajaa ensi hevosta, toisessa Kaupin isäntä ja kaksi kiiminkiläistä… Juho poissa … hänkö makaa reslan pohjalla, hänkö…?
Anni ei voinut enää hillitä levotonta mieltään, hän juoksi hankea alas, kirmaisi jäälle, rekeä kohden, kohotti raanun lievettä … ja viskausi tuskasta huudahtaen silmilleen rekeen.
Siellä makasi Vesainen kalpeana, kylmänä, jäätyneenä. Kankeiksi olivat jähmettyneet kasvojen rohkeat piirteet, jäykkänä peitti luomi sammuneen silmän ja tonkkana nojasi käsivarsi reslan laitaan. Mutta sarkainen takki oli paksussa veressä, joka oli pulpahtanut esiin reiästä rinnan kohdalta ja hyytynyt hurmeeksi.
Vitkalleen nousivat vakavakatseiset matkailijat törmälle, ja huurteiset hevoset pysähtyivät huokuen pirtin oven eteen. Äänettöminä keräysivät törmältä vieraat tuon surullisen ruumisreen ympärille, katselivat syvästi kaihoten kaatunutta sankaria, joka siinä jäätyneenä lepäsi reslan heinissä, vieressä sanattomaan tuskaansa läkähtyvä vaimo.
Kantamalla piti nostaa Vesalan sekä isäntä että emäntä reestä sisään. Porstuaan laskettiin ruumis pitkälleen lepäämään lautapaarille seinänvierustalle, ja melkein väkisin piti sen äärestä nostaa Anni pakkasesta tuvan lämpimään. Ei sanaakaan lähtenyt nuoren naisen huulilta, ei valitusta, ei huokausta, eikä kyyneltä vuotanut silmä. Mutta sanomaton oli se tuska, joka kuvastui hänen harhailevasta katseestaan, ja ruumis vavahteli kuin vilun väreilystä.
Kuolon hiljaisuus vallitsi kauan aikaa porstuassa ja pirtissä, ei ollut mieltä kellään sanoihin purkamaan sitä mitä tunsi. Kysyvinä olivat vain katseet kiintyneet vainajan tuojiin, mutta nämäkin olivat ääneti. Eikä huomannut kukaan, että uusi vieras ajoi pihalle; vasta kotvasen kuluttua porstuassa olijat näkivät, että Oulunlinnan päällikkökin seisoi avopäin ja äänetönnä heidän joukossaan paarien vieressä. Baggekin oli ajanut asiata tehden tapaamaan Jäämeren-retken palannutta johtajaa, kiirehtiäkseen tekemään tästä retkestä kohta selkoa Kaarle herttualle, joka siitä jo pari kertaa oli kysellyt. Näitä tietoja hän nyt oli rientänyt saamaan ja samalla osoittamaan suosiotaan rohkealle talonpoikaispäällikölle. Mutta porstuaan astuessaan hän tapasi katseellaan ensimmäiseksi Vesaisen kylmän ruumiin, jonka ympärillä kunnioittavassa äänettömyydessä seisoi sureva joukko. Kauan katseli vanha soturikin siinä kaatunutta sankaria, vaan kysyi vihdoin:
— Mitä on tapahtunut?