Siinä irtausi kielenkanta toisiltakin, ja moneen kertaan uudistui kysymys:
— Mikä sorti voittoisan sankarin vielä kotikulmain kuuluvilla?
Siirryttiin pirttiin, ja siellä kertoi jännittyneenä seuraavalle kuulijajoukolle Kaupin ukko Krankan Hannun avustamana tuon surullisen tapauksen matalalla, masentuneella äänellä.
* * * * *
Torniossa oli meillä eilen iltapäivällä jo kaikki asiat toimitettuina, ja illalla pidettiin retkeläisille Oravaisen rikkaassa talossa komeat kestit. Niilo käski meitä vielä yöksi taloon, vaan Juho tahtoi välttämättä vielä yötä myöten lähteä taipaleelle, ei sanonut malttavansa enää lykätä kotiin tuloaan tuonnemmaksi. Iltasen jälkeen istuttiin vielä hetkinen ja tarinoitiin oluthaarikan ääressä torniolaisten valjastaessa hevosia, joilla he olivat tarjoutuneet meitä alkumatkalle saattamaan.
Mieliala pirtissä oli hilpeä ja vallaton, kerrottiin kaskuja ja laskettiin leikkiä. Vesainenkin oli korskealla päällä ja kertoi voitonvarmana uusista aikeistaan ja tuumistaan. Uhkasi ensi avovedellä lähteä Ruotsiin kuninkaan ja herttuan pakinoille. Syksyksi hän näet aikoi hommata uuden retkikunnan, entistä suuremman, ja sillä hän vannoi ajavansa Jäämeren rannalta pois niin hyvin viimeiset venäläiset kuin norjalaiset. Lapin pitää rantojaan myöten jälleen joutua pirkkalaisten käsiin, hän sanoi ja lupasi kyllä näyttää, että siitä isännyydestä ei enää luovutakaan. Niin hän kertoi ja kehaisi sitten:
— Ja sinne Ruotsiin minä tämän Ahmankin vien, sitä siellä kernaasti katsotaan.
Vaan Oravainen kielteli häntä tällä kertaa ottamasta vankia mukaansa.
— Mitä sinä siitä kotiisi lähdet kuljettamaan, on meillä täälläkin vankkoja aittoja.
— Kotiini vien, intti Juho, ja sieltä Oulunlinnaan. Tekee sen heittiön itsensäkin hyvää nähdä se uusi pirtti, jonka olen rakentanut hänen polttamansa sijalle.